»Mihin aikaan lähtee se juna, jolla aion täältä matkustaa?» kysyi hän mieheltä, joka oli eilen illalla palvellut häntä ja nyt astui sisään kynttilä kädessä.
»Neljännestä yli neljän. Pikajuna tulee täsmälleen neljältä — mutta se ei pysähdy tänne.»
Carker vei käden otsalleen, jossa suonet tuntuivat kovasti tykyttävän, ja katsoi kelloaan. Oli jo melkein puolineljä.
»Luullakseni ei kukaan lähde yhtaikaa teidän kanssanne», huomautti mies. »Täällä on kaksi herraa, mutta he odottavat Lontooseen menevää junaa.»
»Muistaakseni sanoitte, että täällä ei ollut toisia matkustajia», virkkoi Carker kääntyen miehen puoleen kasvoillaan vanha hymynsä, joka esiintyi aina silloin, kun hän oli vihainen tai epäilevä.
»Ei ollutkaan silloin illalla, herra. Vasta myöhemmin saapui kaksi herraa sillä junalla, joka pysähtyy tänne. Haluatteko lämmintä vettä?»
»En, ja viekää kynttilä pois. Täällä on kyllin valoisaa minulle.»
Hän heittäytyi vuoteelleen puoleksi pukeutuneena, mutta kiirehti heti akkunaan ääreen palvelijan hävittyä huoneesta. Aamun kylmä valo oli seurannut yötä, ja taivaanrannalla näkyi jo nousevan auringon punainen kajastus. Hän valeli päänsä ja kasvonsa vedellä — mikä ei kuitenkaan vilvoittanut häntä — pukeutui kiireesti, maksoi laskunsa ja lähti ulos.
Tuuli puhalsi kylmänä ja kiusallisena häntä vastaan. Ruoho oli paksun kasteen peitossa, ja häntä alkoi värisyttää, sillä hänen oli äsken ollut hyvin kuuma. Hän vilkaisi siihen paikkaan, jossa oli kävellyt edellisenä yönä, merkinantovaloihin, jotka paloivat heikosti aamun kirkkaudessa menettäen siten merkityksensä, ja kääntyi sitten katsomaan, kuinka aurinko nousi säteilevänä yli maiseman.
Niin värisyttävänä, niin yliluonnollisen ihanana kauneudessaan, niin jumalallisen juhlallisena. Kun hän loi väsyneen katseensa sinne, missä aurinko nousi rauhallisena ja selkeänä tietämättä mitään siitä vääryydestä ja kurjuudesta, jota sen säteet olivat valaisseet maailmanalusta lähtien, kuka voi väittää, ettei Carkerin mielessä herännyt jokin aavistus siitä, että maailmassa on hyvettäkin, joka saa palkkansa taivaassa? Kuka voi kieltää, ettei hänen mielessään herännyt jonkinlainen hellyyden ja katumuksen tunne, jos hän vähänkin muisteli sisartaan tai veljeään?