Nyt hän tarvitsikin sellaista tunnetta, sillä kuolema liiteli hänen kintereillään. Hänet oli merkitty temmattavaksi elävien maailmasta; hän oli vaipumassa hautaansa.
Hän osti matkalipun sille maalaisasemalle, jonne oli suunnitellut lähtevänsä, ja käveli edestakaisin yksinään, katsellen pitkin raiteita, jotka johtivat laaksoon toisella puolella ja läheistä pimeää siltaa kohti toisella. Mutta kääntyessään taas kerran puisen asemasillan toisessa päässä hän näki sen miehen, jota oli paennut, tulevan esille odotussalin ovesta. Heidän katseensa osuivat yhteen.
Tämän näyn odottamattomuus hämmensi häntä niin, että hän horjahti radalle, joka oli vähän alempana. Mutta kohta hän pääsi jälleen tasapainoon, peräytyi pari askelta saadakseen välimatkan pitemmäksi ja katseli takaa-ajajaansa hengittäen läähättämällä.
Hän kuuli huudon, toisenkin, näki vastustajansa kasvoissa kostonhimon muuttuvan halventavaksi kauhuksi, tunsi maan tärisevän ja ymmärsi silmänräpäyksessä, että paholainen nyt lähestyi todellisuudessa. Hän kirkaisi, katsahti sivulleen, näki ihan lähellä punaiset silmät päivänvalon himmentäminä ja paiskautui nurin. Valtava ratas tarttui häneen ja vieri eteenpäin pyörittäen häntä mukanaan, repien hänet jäsen jäseneltä ja ahmi hänen elinvoimansa ja verensä tulisella vimmallaan, sinkauttaen sitten murskaantuneet jäännökset ilmaan.
Kun se matkustaja, jonka hän oli äsken tuntenut, toipui huumauksestaan, näki hän kannettavan kaukaa peitteen alla jotakin, mikä lepäsi laudalla raskaana ja äänettömänä neljän miehen välissä. Samalla hän näki toisten hätyyttävän pois koiria, jotka nuuskivat maata, ja siroittelevan tuhkaa veriläikkiin.
KUUDESKUUDETTA LUKU
Iloa ja pettymystä
Merikadetin tyyssijassa oli elämä vilkasta. Toots ja Susan olivat vihdoinkin saapuneet. Susan oli juossut portaita ylös niin innoissaan kuin järkensä menettänyt, ja Toots ja Kukonpoika olivat menneet takahuoneeseen.
»Ah oma rakas, suloinen neiti Floy!» huudahti Nipper, syösten Florencen huoneeseen. »Kuinka ihmeellistä on ajatella, että asiat ovat tulleet tänne kannalle ja saan tavata täällä teidät, oman kyyhkyskultani, eikä teillä ole palvelijaa eikä omaa kotia, minne päänne kallistaisitte, mutta minä en koskaan lähde luotanne, neiti Floy, sillä vaikkei minussa kasva sammalta, en kuitenkaan ole vierivä kivi eikä sydämenikään ole kivestä, sillä muutoin se ei olisi halkeamaisillaan niinkuin se nyt on, voi laupias taivas!
Työnnettyään ilmoille nämä sanat yrittämättäkään millään lailla pysähtyä, Susan Nipper syleili entistä emäntäänsä polvistuneena hänen viereensä.