»Voi hyvät ihmiset!» jatkoi Susan. »Minä tiedän kaikki, mitä on tapahtunut, tiedän sen, kultaseni, olen ihan tukehtua!»
»Susan, rakas Susan!» sanoi Florence.
»Taivas teitä varjelkoon! Minähän olin teidän pikku palvelijattarenne silloin, kun olitte pieni lapsi, ja aiotteko nyt tosiaankin mennä naimisiin?» intoili Susan tuskan ja mielihyvän, ylpeyden ja surun ja taivas tietää kuinka monenlaisten eri tunteitten myllertäessä hänen sydämessään.
»Kuka kertoi sinulle?»
»No, hyväinen aika, maailman viattomin olento Toots», vastasi Susan itkunsekaisesti nauraen. »Tiesin hänen varmasti olevan oikeassa, koska se koski häneen niin. Hän on uskollisin ja yksinkertaisin lapsi. Ja meneekö rakas neitini», jatkoi Susan syleillen häntä uudestaan ja puhjeten taas kyyneliin, »tosiaankin naimisiin?»
Se säälin, mielihyvän, hellyyden, suojelemisen ja huolehtimisen sekainen tunne, joka sai Nipperin yhä uudestaan palaamaan tähän aiheeseen ja silloin aina kohottamaan päätänsä, katsomaan nuoriin kasvoihin ja suutelemaan niitä, painaen sitten taas päänsä Florencen olkapäätä vasten, hyväillen ja nyyhkyttäen, oli omalla tavallaan niin naisellinen ja kaunis kuin maailmassa suinkin voi nähdä.
»Kas niin», virkkoi Florence tyynnyttäen, »nyt olet ihan oma itsesi,
Susan hyvä!»
Neiti Nipper istuutui lattialle Florencen jalkain juureen, nauroi ja nyyhkytti, painaen toisella kädellä nenäliinaa silmilleen ja taputellen toisella Diogenesta, joka nuoleskeli hänen kasvojaan. Sitten hän myönsi olevansa jo tyynempi ja nauroi ja itki taas enemmän sen vakuudeksi.
»Minä — minä — minä en ole koskaan nähnyt sellaista olentoa kuin se
Toots on», virkkoi Susan, »en ilmoisna ikänä!»
»Hän on niin ystävällinen», myönsi Florence.