»Olen varma siitä, että te herätitte menneisyyden eloon minun kuulteni vain ystävällisessä ja hyvässä tarkoituksessa. Olen täysin varma siitä.»
»Kiitoksia», vastasi herra puristaen nopeasti Harrietin kättä. »Olen hyvin kiitollinen teille. Te käsitätte minut oikein, vakuutan teille. Te aioitte sanoa, että minä, joka tunnen John Carkerin elämäntarinan —»
»Mahdollisesti pidätte sitä vääränä ylpeytenä», jatkoi Harriet, »kun sanon olevani ylpeä hänestä. Mutta se on totta. Te tiedätte, että oli aika, jolloin en ollut enkä voinut olla ylpeä, mutta se on mennyt. Monien vuosien nöyryys, valittelematta suoritettu sovitusuhri, vilpitön katumus, hirveä suru, tuska, jonka — niinkuin tiedän — minun rakkautenikin hänessä herättää ja jonka hän luulee käyvän minulle liian kalliiksi, vaikka taivas tietää, että olen onnellinen, jollei minun täytyisi nähdä hänen suruaan — oi, hyvä herra, kaiken sen jälkeen, mitä olen nähnyt, sallikaa minun vannottaa teitä, että jos olette vaikutusvaltaisessa asemassa, jos teille tehdään vääryyttä, älkää mistään vääryydestä vaatiko peruuttamatonta rangaistusta niin kauan kuin yläpuolellamme on Jumala, joka voi parantaa itseluomansa sydämet!»
»Veljenne on muuttunut toiseksi ihmiseksi», vastasi vieras säälien.
»Vakuutan teille, etten ollenkaan sitä epäile.»
»Hän oli muuttunut vääryyden tehdessään», virkkoi Harriet. »Nyt hän on taas muuttunut ja on alkuperäinen oma itsensä, uskokaa minua, hyvä herra.»
»Mutta me elämme päivästä toiseen vanhaan tapaamme», sanoi vieras hieroen hajamielisesti otsaansa ja rummuttaen sitten ajatuksissaan pöytää, »emmekä voi saada selville tai tarkata tuollaisia muutoksia. Ne — ne ovat metafyysillisiä ilmiöitä. Meillä — meillä ei ole kyllin aikaa tarkastella niitä. Meillä — meillä ei ole rohkeutta. Sellaista ei opeteta kouluissa eikä yliopistoissa, emmekä osaa niitä käsitellä… Lyhyesti sanoen, me olemme niin kirotun innostuneita käytännöllisiin asioihin», virkkoi herra kävellen akkunan luo ja taas takaisin ja istuutuen jälleen peräti tyytymättömän ja kiusaantuneen näköisenä. »Uskokaa minua», jatkoi hän sitten, taas hieroen otsaansa ja rummuttaen sormillaan pöytää samoin kuin äsken, »minulla on täysi syy väittää, että yksitoikkoinen elämä, joka kuluu joka päivä entiseen tapaansa, voi taivuttaa ihmisen mukautumaan kaikkeen. Ei näe mitään, ei kuule mitään, ei tiedä mitään — niin on asian laita. Kaikkea pidetään itsestään selvänä, ja niin elämme edelleen, kunnes alamme tehdä kaikkea, hyvää, pahaa ja yhdentekevää pelkästä tottumuksesta. Tottumusta on kaikki se, mistä minun on tehtävä tili, kun minua kuolinvuoteellani kehoitetaan puolustamaan itseäni omantuntoni edessä. 'Tottumus', sanon silloin: 'miljoonassa asiassa olin kuuro, mykkä, sokea ja rampa pelkästä tottumuksesta.' Tosiaankin hyvin käytännöllinen käsitys, herra Mikä-sinun-nimesi-olikaan', sanoo omatunto, 'mutta se ei riitä täällä!'»
Hän nousi, käveli taas akkunan luo ja palasi entiselle paikalleen vakavasti levottomana, vaikka hänen rauhattomuutensa ilmenikin vain tällä erikoisella tavalla.
»Neiti Harriet», virkkoi hän istuutuen jälleen tuolilleen, »toivoisin, että te antaisitte minun auttaa teitä. Katsokaahan minua. Minun pitäisi näyttää rehelliseltä, sillä tiedän olevan rehellinen tällä hetkellä. Näytänkö?»
»Kyllä», vastasi Harriet hymyillen.
»Uskon joka sanan, jonka olette lausunut», sanoi vieras. »Moitin itseäni kovasti siitä, että minun olisi pitänyt tietää ja huomata tämä ja ymmärtää ja nähdä teidät näiden kahdentoista vuoden kuluessa, mutta niin ei kuitenkaan ole käynyt. Tuskin tiedän, kuinka koskaan olen kehittynyt tällaiseksi kuin nyt olen — en ainoastaan omien tottumusteni, vaan myöskin toisten tottumusten tulokseksi! Mutta kun nyt kerran olen täällä, sallikaa minun tehdä jotakin. Pyydän sitä niin kunnioittavasti kuin suinkin. Antakaa minun tehdä jotakin.»