»Me olemme tyytyväisiä, hyvä herra.»
»Ei, ei, ei täysin», vastasi vieras. »Onhan olemassa joitakin pikku mukavuuksia, jotka voisivat keventää teidän elämäänne ja hänen! Ja hänen!» toisti hän luullen tehneensä jonkinlaisen vaikutuksen. »Minulla on ollut tapana ajatella, että hänen puolestaan ei voisi tehdä mitään, että kaikki taas oli sopivasti lopussa. Lyhyesti sanoen, en ole ajatellut sitä ollenkaan. Mutta nyt olen eri kannalla. Sallikaa minun tehdä jotakin hänen puolestaan. Teidänkin», lisäsi vieras huolestuneesti ja lempeästi, »pitää huolehtia tarkoin terveydestänne hänen tähtensä, sillä pelkään, ettei se ole kovin vahva».
»Kuka te lienettekin, hyvä herra», vastasi Harriet katsahtaen häneen, »olen teille sydämestäni kiitollinen. Tunnen, ettei teillä ole kaikessa siinä, mitä lausutte, muuta silmämääränänne kuin ystävällisyys meitä kohtaan. Mutta vuosia on nyt kulunut siitä, jolloin aloitimme tämän elämän, ja jos ottaisi veljeltäni pois jotakin siitä, mikä on tehnyt hänet niin kalliiksi minulle ja todistanut hänen hyvää päätöstään — pienimmänkään murto-osan hänen yksinäisestä, salaisesta ja kauan sitten unohdetusta katumuksestaan — vähentäisi se lohdutusta, jonka hän ja minä saamme kokea, kun meille kummallekin koittaa se aika, josta äsken juuri puhuitte. Kiitän teitä aremmin näillä kyynelilläni kuin millään sanoilla. Pyydän teitä uskomaan, mitä sanon.»
Herra oli liikutettu ja painoi Harrietin ojentaman käden huulilleen, niinkuin hellä isä suutelisi tottelevaisen lapsen kättä. Mutta kunnioittavammin.
»Jos joskus tulisi se päivä» virkkoi Harriet, »jolloin hän edes osaksi saavuttaa takaisin entisen asemansa —»
»Saa takaisin!» huudahti vieras nopeasti. »Kuinka sellaista voi toivoa?
Kenen käsissä on voima saattaa asiat ennalleen?
En ainakaan erehtyne olettaessani, että koska hän on saavuttanut elämässään verrattoman siunauksen, se on yhtenä syynä hänen veljensä osoittamaan vihamielisyyteen.»
»Te kajootte nyt asiaan, josta ei ole meidän kesken koskaan puhuttu, ei edes meidän kesken», sanoi Harriet.
»Suokaa anteeksi, minun olisi pitänyt se tietää. Pyydän teitä unohtamaan, että olen puhunut siitä epähuomiossa. Ja nyt kun en enää uskalla ahdistaa teitä — kun en ole varma, että minulla on siihen oikeutta — vaikka taivas tietää, että sekin epäilys voi olla vain tottumusta», virkkoi herra hieroen otsaansa yhtä alakuloisena kuin ennenkin, »sallikaa minun, vaikka olenkin vieras enkä kuitenkaan vieras, pyytää teiltä kahta suosionosoitusta.»
»Mitkä ne ovat?» kysyi Harriet.