»Ensimmäinen on, että jos teillä joskus olisi syytä muuttaa päätöstänne, sallitte minun olla oikeana kätenänne. Silloin tulee nimenikin olemaan teidän palveluksessanne. Nyt siitä ei ole teille mitään hyötyä, eikä se teille mitään merkitse.»
»Meidän ystäväpiiriänne», virkkoi Harriet heikosti hymyillen, »ei ole niin suuri, että tarvitsisin aikaa miettimiseen. Voin sen luvata.»
»Toinen on se, että sallitte minun joskus, sanokaamme esimerkiksi maanantaiaamuisin kello yhdeksän aikaan – tottumusta taas — minun täytyy puhua asiallisesti», virkkoi vieras, »ohikulkiessani nähdä teidät ovessa tai akkunassa. En pyydä päästä sisälle, koska veljenne silloin jo on lähtenyt. En pyydä saada puhua kanssanne. Haluaisin vain oman mieleni rauhoitukseksi nähdä, että voitte hyvin, ja ilman tunkeilevaisuutta muistuttaa teille näyttäytymällä, että teillä on ystävä — vanhanpuoleinen, jo harmaantunut ystävä, joka harmaantuu päivä päivältä lisää — ja joka on aina käytettävissänne.»
Harrietin ystävälliset silmät suuntautuivat häneen luottavan näköisinä, ja hän lupasi.
»Oletan samoin kuin edelliselläkin kerralla, ettette mainitse käynnistäni John Carkerille», sanoi herra nousten seisomaan, »jotta hän ei tulisi levottomaksi, koska tunnen hänen elämänvaiheensa. Se ilahduttaa minua, sillä se ei kuulu asioiden jokapäiväiseen kulkuun ja — taas tottumusta!» keskeytti herra itsensä kärsimättömästi, »niinkuin ei olisi mitään parempaa asioiden kulkua kuin tavallinen!»
Sitten hän lausui jäähyväiset ja lähti, pitäen hattua kädessään kuistikon edustalle asti. Hänen käytöksessään ilmeni niin sopivasti yhtyneenä luontevaa kunnioitusta ja teeskentelemätöntä osanottoa, ettei mikään kasvatus olisi voinut sitä opettaa, ei kukaan totuutta rakastava epäillä eikä mikään muu kuin puhdas ja vilpitön sydän sitä ilmaista.
Monet puolittain unohtuneet tunteet heräsivät tästä käynnistä Harrietin sydämessä. Siitä oli kovin pitkä aika, kun kukaan vieras oli astunut heidän kynnyksensä yli. Siitä oli niin kovin kauan, kun mikään myötätunnon ääni oli soinut surumielisen suloisesti hänen korvissaan, että vieraan olemus pysyi hänen mielessään tuntikausia hänen istuessaan akkunan luona ompeluksineen ja hänestä tuntui siltä kuin hän yhä kuulisi saman äänen. Vieras oli koskettanut sitä jousta, joka avasi koko hänen elämänsä, ja jos hän katosikin hetkiseksi Harrietin ajatuksista, saattoivat hänet syrjäyttää vain siihen suureen muistoon liittyvät olennot, jota tämä elämä oli täynnä.
Vuorotellen työskennellen ja miettien, välillä pakottautuen jonkin aikaa pysymään uutterasti käsityössään, välillä taas antaen sen vaipua helmaansa ja sallien ajatustensa harhailla, minne ne halusivat, Harriet Carker huomasi tuntien soluvan hiljakseen eteenpäin ja päivän kallistuvan iltapuoleen. Aamu oli ollut kirkas ja valoisa, mutta taivas vetäytyi vähitellen pilveen, ja tuima tuuli alkoi puhaltaa. Sitten satoi rankasti, ja paksu sumu, joka laskeutui etäisen kaupungin ylle, peitti sen näkyvistä.
Usein hän sellaisina hetkinä katseli säälien vaeltajia, jotka pyrkivät Lontooseen pitkin läheistä valtatietä, jalat hellinä ja väsyneinä ja pelokkaasti silmäilivät edessään olevaa suurta kaupunkia kuin aavistaen, että heidän kurjuutensa tulisi siellä olemaan vain kuin pisara meressä tai hiekkajyvä sen rannalla. Mutta he laahustivat kuitenkin väristen eteenpäin ja kyyristyivät vihaisen tuulen piestessä heitä. Näytti siltä kuin luonnonvoimatkin työntäisivät heitä takaisin. Yhtä mittaa meni sellaisia kulkijoita ohi, mutta aina samaan suuntaan, kuten hänestä tuntui — aina kaupunkiin päin. Siellä heidät sitten nielaisi ennemmin tai myöhemmin tuo suunnaton rykelmä, jota kohti heitä näytti pakottavan epätoivoinen lumous, eivätkä he koskaan päässeet sieltä pois. Heistä oli tulossa täytettä sairaaloihin, kirkkomaihin, vankiloihin, jokeen, he tuhoutuivat kuumeeseen, mielipuolisuuteen, paheeseen ja kuolemaan. He vaelsivat etäisyydessä mylvivää hirviötä kohti — ja häipyivät sinne.
Hyytävä tuuli ulvoi ja sade valui virtanaan päivän synketessä surullisesti, kun Harriet kohottaessaan silmänsä työstään näki tuollaisen vaeltajan lähestyvän.