Vähitellen he saapuvat pimeämmille ja kapeammille kaduille. Siellä näkyy aurinko milloin keltaisena, milloin punaisena sumun lävitse vain katujen kulmissa ja pienillä aukioilla, missä kasvaa muutama puu tai kohoaa jokin lukemattomista kirkoista tai nähdään kivetty polku ja porrasjakso tai omituinen pieni puutarhankaistale tai hautuumaa harvoine kumpuineen ja melkein mustine hautakivineen. Onnellisena ja luottavana kävelee Florence Walterin käsivarteen nojaten pitkin kapeita pihoja ja kujia ja varjoisia katuja.
Hänen sydämensä sykkii nyt nopeammin, sillä Walter sanoo, että heidän kirkkonsa on jo lähellä. He astuvat muutamien valtavien varastohuoneiden ohitse, joiden ovilla odottelee vankkureita, ja puuhakkaita kuorma-ajureita askartelee heidän tiellään, mutta Florence ei näe eikä kuule heitä. Sitten vaimenee tuuli, ja päivä himmenee, ja Florence värisee kirkossa, jossa on outo haju kuin kellarissa.
Ränsistynyt pieni ukko, kellonsoittaja, seisoo pylväskäytävässä ja on pannut hattunsa kastemaljaan — sillä hän on täällä kuin kotonaan. Hän ohjaa vastatulleet vanhaan pölyiseen sakaristoon, joka muistuttaa hyllytöntä nurkkakaappia. Siellä levittävät madonsyömät kirkonkirjat laimentuneen nuuskan hajua, joka saa kyynelherkän Nipperin aivastamaan.
Siellä on vielä pölyinen vanha lukkari, joka vastapäisen porttiholvin alla pitää jonkinlaista väljähtäneiden uutisten kauppaa. Lisäksi siellä on pölyinen, vanha kirkonpenkkien avaaja, jolla on yllin kyllin työtä pysytellessään pystyssä, ja pölyinen, vanha suntio (näihin molempiin Toots tutustui viime pyhänä), jollakin tavalla osallinen hurskaaseen yhdistykseen, jonka kokoussalissa naapuritalossa kuuluu olevan maalattu lasiakkuna, vaikkei tähän asti kenenkään kuolevaisen silmä ole sitä nähnyt. Siellä on pölyisiä puisia pienoja ja listoja sovitettuina sinne tänne alttarin ja alttaritaulun yläpuolelle, parvien syrjille ja sen muistokirjoituksen ympärille, jossa selitetään, mitä kunnianarvoisan seurakunnan mestarit ja johtajat tekivät vuonna tuhatkuusisataayhdeksänkymmentäneljä. Saarnatuolin ja lukupulpetin yllä on vanhoja pölyisiä katoksia, jotka näyttävät siihen tarkoitukseen laadituilta, että ne voitaisiin kannen tavoin laskea jumalanpalvelusta toimittavan papin päälle, jos hän herättäisi pahennusta. Siellä on kaikkialla varattu mukavia kokoontumispaikkoja pölylle paitsi kirkkopihalla, missä mahdollisuudet ovat siinä suhteessa hyvin rajoitetut.
Kapteeni, Sol-eno ja Toots ovat tulleet. Pappi ottaa sakaristossa ylleen messupaidan suntion kierrellessä hänen ympärillään puhallellen siitä pölyä. Sitten morsian ja sulhanen seisovat alttarin edessä. Morsiusneitoja ei ole, ellei oteta lukuun Susan Nipperiä, eikä sen parempaa naittajaa kuin kapteeni Cuttle. Muuan puujalkainen mies, joka pureskelee omenaa ja jolla on sininen laukku kädessään, kurkistaa sisään nähdäkseen mitä on tekeillä, mutta huomattuaan, ettei siellä ole mitään huvittavaa, mennä kolkuttelee taas pois, niin että kirkko kaikuu.
Florenceen ei osu ainoakaan ystävällinen auringonsäde hänen polvistuessaan alttarin ääreen pää ujosti painuneena. Päivänvalolta on pääsy tänne kielletty. Akkunan ulkopuolella on kitukasvuinen puu, jossa varpuset vähän visertelevät. Erään värjärin yläkerrassa näkyy pienestä valoreiästä mustarastas, joka viheltää koko vihkiäistoimituksen ajan. Ulkoa kuuluu puujalkaisen miehen kolkutusta. Pölyisen lukkarin kurkkuun tuntuu tarttuvan aamen samoin kuin kävi Macbethillekin, mutta kapteeni Cuttle auttaa hänet pulasta, vieläpä niin halukkaasti, että vastaa kolminkertaisella aamenella, jollaista tapaa ei ole ennen käytetty näissä kirkonmenoissa.
Nyt heidät on vihitty, ja he ovat kirjoittaneet nimensä erääseen vanhoista nuuskantuoksuisista luettelokirjoista. Papin virkapuku on luovutettu takaisin pölyn haltuun, ja hän on itse lähtenyt kotiinsa. Hämärän kirkon hämärässä nurkassa Florence on kääntynyt Susan Nipperin puoleen ja itkee hänen sylissään. Tootsin silmät ovat punaiset. Kapteeni hankaa nenäänsä. Sol-eno on ottanut silmälasit otsaltaan ja mennyt ovelle.
»Taivas sinua siunatkoon, Susan, rakkahin Susan! Jos joskus joudut todistamaan rakkauttani Walteria kohtaan, tee se hänen vuokseen ja mainitse syy, miksi häntä rakastan. Hyvästi, voi hyvin!»
He ovat katsoneet parhaaksi olla palaamatta yhdessä Sol-ukon luo ja erota näin. Lähellä odottavat heitä vaunut.
Neiti Nipper ei jaksa puhua. Hän vain nyyhkyttää tukehtumaisillaan ja syleilee entistä emäntäänsä. Toots lähestyy häntä kehoittaen reipastumaan ja ottaa hänet huostaansa. Florence ojentaa Tootsille kätensä — ojentaa hänelle sydämensä hellyydessä huulensakin — suutelee Sol-ukkoa ja kapteeni Cuttlea ja lähtee vastavihityn aviomiehensä kanssa.