Ja mitä puhelee nuori pari lähtiessään kirkosta ja astuessaan portista ulos?
»Kiitos, rakas Walter! Nyt voin lähteä onnellisena.»
»Ja kun tulemme takaisin, Florence, käymme taas katsomassa hänen hautaansa.»
Florence nostaa loistavat, kyyneleiset silmänsä Walterin ystävällisiin kasvoihin ja painaa vapaan kätensä toiselle ujolle pikku kädelleen, joka on tarttunut Walterin käsivarteen.
»Nyt on vielä varhaista, Walter, ja kadut ovat melkein tyhjät.
Kävelkäämme hieman.»
»Mutta sinä väsyt, rakkaani.»
»Mitä vielä! Ensimmäisen kerran kävellessäni sinun kanssasi olin hyvin väsyksissä, mutta en enää tänään.»
Ja niin he kävelevät hääaamunaan yhdessä katuja — ei paljon muuttuneina — Florence yhtä viattomana ja vakavana mieleltään — Walter yhtä avomielisenä, toivehikkaana ja Florencesta ylpeänä.
He eivät olleet silloinkaan, kun kauan sitten lapsina vaelsivat yhdessä, niin eristettyjä koko ympäröivästä maailmasta kuin nyt. Lapsenjalat eivät silloin astuneet niin lumotulla maaperällä kuin heistä nyt tuntuu. Lasten luottamus ja rakkaus voi herätä monta kertaa ja monissa paikoissa, mutta Florencen tapaisen naisen sydän jakamattomine aarteineen voidaan lahjoittaa vain kerran, ja pettymyksen tai muutoksen kohdatessa se voi vain kuihtua ja kuolla.
He valitsevat rauhallisimpia katuja eivätkä mene lähelle sitä, jonka varrella on Florencen entinen koti. Nyt on ihana, lämmin kesäaamu, ja aurinko paistaa heihin heidän kävellessään keskikaupungin yllä leijailevaa sakenevaa sumua kohti. Myymälöiden rikkauksia paljastetaan, jalokivet, kulta ja hopea välkkyvät kultaseppäin akkunoissa, ja korkeat talot luovat vakavaa varjoa. Mutta valon ja varjon läpi he astelevat onnellisina, unohtaen ympäristön, ajattelematta suurempaa rikkautta tai komeampaa kotia kuin heillä on toinen toisessaan.