SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU
Taas häät
Suntio Sownds ja kirkonpenkkien avaaja rouva Miff ovat varhain paikallaan siinä hienossa kirkossa, jossa Dombey ja Edith vihittiin. Muuan keltakasvoinen vanha herra Intiasta ottaa tänä aamuna puolisokseen nuoren naisen, ja paraikaa odotetaan kuusia ajoneuvoja täynnä vieraita, ja rouva Miffille on kerrottu, että kelta kasvoisen vanhan herran sopisi laskea katu kirkkoon asti jalokivillä vähentämättä silti tuntuvasti varojaan. Vihkiäisten voi odottaa tulevan suurenmoisiksi, sillä ne toimittaa itse tuomiorovasti, ja morsiamen naittajaksi saapuu joku vartavasten sotaministeriöstä.
Rouva Miff on tänä aamuna rahvasta kohtaan tylympi kuin tavallisesti. Hänellä on tällaisissa tilaisuuksissa aina ankarat periaatteet, sillä asia koskee vapaita istumapaikkoja. Hän ei ole laisinkaan selvillä kansantaloudesta (hänen mielestään se on yhteydessä eriuskolaisten, »baptistien tai metodistien tai muiden sellaisten kanssa», niinkuin hän sanoo), mutta hän ei voi ollenkaan ymmärtää, mitä syytä köyhällä kansalla on mennä naimisiin. »Menkööt hiiteen», sanoo hän; »sama siunaus luetaan heille kuin muillekin, ja kultarahan sijasta heiltä saa vain kuparia!»
Suntio Sownds on vapaamielisempi kuin rouva Miff — mutta eipä hän olekaan kirkonpenkkien avaaja. »Se on kuitenkin sallittava, hyvä rouva», sanoo hän. »Meidän pitää vihkiä heidätkin. Tuleehan pitää pystyssä kansakouluja ja sotajoukkoamme. Meidän pitää vihkiä heidät, hyvä rouva», toistaa Sownds, »jotta maamme elää entiseen tapaansa».
Sownds istuu portailla, ja rouva Miff pyyhkii pölyjä kirkossa, kun nuori, yksinkertaisesti puettu pari tulee sisään. Rouva Miffin kulunut myssy kääntyy äkkiä heitä kohti, sillä hän epäilee tämän varhaisen käynnin merkitsevän luvatonta avioliittoa. Mutta he eivät tarvitse vihkimistä. »Vain kävellä kirkkoa katselemassa», sanoo herra. Ja kun hän pistää rouva Miffin käteen sievoisen juomarahan, käyvät pikku naisen happamet kasvot lempeämmiksi, ja hänen kulunut myssynsä ja kuihtunut vartalonsa kumartuvat kahisten.
Rouva Miff alkaa taas pyyhkiä pölyjä ja pudistella pieluksia — koska keltakasvoisella vanhalla herralla väitetään olevan arat polvet — mutta katselee samalla vaanien nuorta paria, joka kävelee kirkossa. »Höm, höm», yskii rouva Miff, jonka yskä on kuivempi kuin heinä hänen hoidettavissaan rukouspieluksissa, »te tulette kai jonakin aamuna uudestaan meidän luoksemme, ellen erehdy!»
Nuoret katselevat erästä taulua, joka on pystytetty seinää vasten jonkun vainajan muistoksi. He ovat kaukana rouva Miffistä, mutta tämä näkee puolellakin silmällä, kuinka nuori nainen nojaa saattajansa käsivarteen ja kuinka nuoren miehen pää kumartuu hänen puoleensa. »Kas, kas», virkkaa rouva Miff, »tuo ei ole hullumpaa. Sovitte hyvin yhteen!»
Rouva Miffin huomautuksessa ei ole mitään persoonallista. Hän puhuu vain ammatti-ihmisenä. Hän välittää aviopareista tuskin enempää kuin ruumisarkuista. Hän on sellainen laiha ja kuiva pikku nainen — oikea kirkonpenkki naiseksi — että höylänlastustakin voisi löytää yhtä paljon persoonallista myötätuntoa. Sownds taas, joka on lihava, yllään tulipunainen virkapuku, on erilainen luonteeltaan. Seisoessaan portailla rouva Miffin kanssa katselemassa nuoren parin poistumista hän sanoo, että tytöllä on kaunis vartalo ja, mikäli hän voi nähdä (sillä tyttö piti päätänsä kumarassa ulos mennessään), harvinaisen sievät kasvot. »Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että hän on ruusunnuppu», virkkaa Sownds ihastuneena.
Rouva Miff myöntää sen vähän nyökäyttäen kulunutta myssyään, mutta ei sisimmässään hyväksy tällaista arvostelua, vaan päättää itsekseen, ettei hän suostuisi Sowndsin vaimoksi, niin hyvät tulot kuin suntiolla lieneekin.