Sol-ukko ja Toots odottavat kärsivällisesti kirkonpihalla, istuen kaiteen peruskivellä, kunnes kapteeni Cuttle ja Susan tulevat takaisin. Kun ei kukaan ole halukas puhelemaan tai vastaamaan kysymyksiin, sopivat he erinomaisesti seuraksi toisilleen ja ovat hyvin tyytyväisiä. Saavuttuaan merikadetin tyyssijaan he istuutuvat aamiaispöytään, mutta kukaan ei voi maistaa suupalaakaan. Kapteeni Cuttle on käyvinään hartaasti käsiksi paahdettuun leipään, mutta luopuu pian petosyrityksestään. Aamiaisen jälkeen Toots sanoo aikovansa tulla takaisin illalla, lähtee kävelemään kaupungille koko päiväksi ja tuntee itsensä jollakin tavoin niin väsyneeksi kuin ei olisi pariin viikkoon levännyt vuoteessa.
Siinä talossa ja siinä huoneessa, jossa he ovat niin usein olleet yhdessä ja josta niin paljon on lähtenyt, on merkillinen viehätys. Se raskauttaa ja samalla lieventää eron tuskaa. Toots kertoo Susan Nipperille palattuaan illalla, ettei hän ole ollut koko päivänä niin onneton kuin nyt, ja kuitenkin hän pitää siitä. Ollessaan kahden kesken Susanin kanssa hän hyvässä luottamuksessa kertoo, millaisin tuntein oli kuunnellut Susanin avomielistä käsitystä siitä mahdollisuudesta, että neiti Dombey joskus voisi rakastaa häntä. Näiden yhteisten muistojen ja kyynelten herättämässä luottamuksen puuskassa Toots ehdottaa, että he lähtisivät ostamaan jotakin illalliseksi. Neiti Nipperin suostuttua siihen he ostavat paljon kaikenlaista ja toimittavat rouva Richardsin avustamina pöydälle komean aterian, ennenkuin kapteeni ja Sol-ukko ovat palanneet kotiin.
Kapteeni ja Sol Gills ovat käyneet laivalla, majoittaneet Diogeneen sinne ja nähneet, että matka-arkut on jo tuotu. Heillä on yhtä ja toista kerrottavaa Walterin yleisestä suosiosta ja niistä mukavuuksista, joita hänelle on järjestetty, ja siitä, kuinka hän näyttää työskennelleen varhain ja myöhään tehdäkseen hyttinsä »kuvankauniiksi», niinkuin kapteeni sanoo, ja sillä hämmästyttääkseen pikku vaimoaan. »Amiraalin hytti ei voi olla koreampi, uskokaa minua», vahvistaa hän vielä.
Mutta kapteenin suurimpia iloja on se, että hän tietää suuren kellonsa, sokeripihtiensä ja teelusikkainsa olevan mukana laivalla. Vähän väliä hän mutisee itsekseen: »Ed'ard Cuttle, poikaseni, etpä ole koskaan ennen ohjannut parempaan suuntaan kuin luovuttaessasi tuon pikku omaisuuden. Sinä tiedät, millä suunnalla maa on, Ed'ard, ja se tuottaa sinulle kunniaa, poikaseni.»
Vanha laivakojeiden kauppias on tavallista hajamielisempi ja sekaisempi. Häneen ovat vihkiäiset ja ero koskeneet kovasti. Mutta suurena lohdutuksena hänellä on vanhan toverinsa, Ned Cuttlen, läsnäolo, ja niin hän istuu illallispöytään kiitollisena ja tyytyväisenä.
»Poikani on jäänyt eloon ja menestyy hyvin», sanoo Sol-ukko käsiään hieroen. »Onko minulla syytä mihinkään muuhun kuin kiitollisuuteen ja onnellisuuteen!»
Kapteeni, joka ei vielä ole istuutunut, vaan astellut levottomana edestakaisin ja seisoo nyt arvelevan näköisenä paikallaan, katsoo epäröiden Sol Gillsiä ja virkkaa:
»Sol, kellarissa on vielä jäljellä viimeinen pullo vanhaa madeiraa. Haluaisitko, vanha toveri, tuottaa sen nyt esille ja juoda Walterin ja hänen vaimonsa onneksi?»
Katsahtaen huolestuneena kapteeniin Sol-ukko pistää kätensä kahvinruskean takkinsa povitaskuun, vetää esiin lompakkonsa ja ottaa siitä kirjeen.
»Herra Dombeylle», sanoo hän. »Walterilta. Lähetettävä kolmen viikon kuluttua. Luen sen.»