»Me muutumme kaikki vuorostamme, äiti», virkkoi Alice.
»Vuorostamme!» huudahti eukko, »mutta miksi ei toisen tytär yhtä pian kuin minunkin? Hänen äitinsä oli täytynyt muuttua — hän näytti yhtä vanhalta kuin minä ja yhtä ryppyiseltä ihomaalinsa lävitse — mutta tytär oli kaunis. Mitä juuri minä olen tehnyt, mitä olen tehnyt pahempaa kuin hän, että minun tyttäreni täytyy maata tuossa ja kuihtua!»
Päästäen taas hurjan parkaisun hän syöksyi siihen huoneeseen, josta oli äsken tullut, mutta palasi heti levottoman mielensä ajamana, hiipi Harrietin luokse ja virkkoi:
»Tämän pyysi Alice minua kertomaan teille, hyvä neiti. Siinä kaikki. Sain sen selville kysellessäni, kuka herra Dombeyn toinen rouva oli, ja samalla muutakin, mikä koskee häntä, kun eräänä kesänä kävin Warwickshiressä. Sellaisesta sukulaisuudesta ei minulle silloin ollut mitään hyötyä. He eivät olisi tunnustaneet minua, eikä heillä ollut mitään annettavaa minulle. Olisin mahdollisesti pyytänyt heiltä vähän rahaa myöhemmin, mutta Alicen vuoksi en voinut, sillä hän uhkasi melkein tappaa minut, jos kerjäisin. Hän oli omalla tavallaan yhtä ylpeä kuin toinenkin», lisäsi eukko koskettaen arasti tyttärensä kasvoja ja vetäen sitten kätensä takaisin, »niin rauhalliselta kuin hän nyt näyttääkin, mutta hän saattaa heidät vielä kerran häpeään kauneudellaan!»
Hänen naurunsa, kun hän poistui, oli rumempi kuin hänen huutonsa tai se voimattomain valitusten puuska, johon se päättyi, jopa rumempi kuin se hupsumainen ilme, joka kuvastui hänen kasvoillaan hänen istuutuessaan entiselle paikalleen ja alkaessa taas tuijottaa ulos pimeyteen.
Alicen silmät olivat koko tämän ajan olleet luotuina Harrietiin, jonka kättä hän ei ollut päästänyt irti. Nyt hän sanoi:
»Tässä maatessani on minusta tuntunut, että mielelläni soisin teidän sen tietävän. Se voisi luullakseni selittää jotakin, mikä aina on kovettanut minua. Minä olin väärin tehdessäni kuullut paljon puhuttavan laiminlyödystä velvollisuudestani ja aloin viimein uskoa, ettei minuakaan kohtaan ollut kaikkia velvollisuuksia täytetty ja että ihminen saa niittää, mitä on kylvänyt. Minulle selvisi, ainakin osaksi, että kun ylhäisilläkin naisilla oli huonot kodit ja äidit, hekin joutuivat harhateille omalla tavallaan, mutta että heidän tiensä ei kuitenkaan voinut olla niin kehno kuin minun ja että heidän tuli kiittää siitä Jumalaa. Se on nyt kaikki lopussa, ikäänkuin unta, jota en voi oikein muistaa tai ymmärtää. Se on päivä päivältä muuttunut yhä enemmän unen kaltaiseksi siitä lähtien, kun te aloitte istua täällä ja lukea minulle. Kerron sen teille vain sillä tavalla kuin voin muistaa. Lukisitteko minulle vielä vähän?»
Harriet aikoi vetää kätensä pois avatakseen kirjan, kun Alice vielä tarttui siihen hetkiseksi.
»Ettehän unohda äitiäni? Annan hänelle anteeksi, jos minulla on siihen syytä. Tiedän, että hän antaa minulle anteeksi ja on surullinen sisimmässään. Ettehän unohda häntä?»
»En koskaan, Alice!»