»Minun kaunis tyttöni —»
Kuinka hän kirkaisikaan vaieten äkkiä ja jääden tuijottamaan vuoteessa lepäävää olentoparkaa!
»Muuttunut, kauan sitten, äiti! Kuihtunut, kauan sitten», selitti Alice katsahtamatta häneen. »Älä enää sure sitä.»
»Minun tyttäreni», sopersi eukko, »oma tyttöni, joka pian parantuu ja saattaa kaikki vielä häpeään kauneudellaan».
Alice hymyili alakuloisesti Harrietille ja hyväili hänen kättään vähän lujemmin, mutta ei puhunut mitään. —
»Joka pian parantuu», toisti eukko uhaten tyhjää ilmaa ryppyisellä nyrkillään, »ja joka saattaa kaikki vielä häpeään kauneudellaan — sen hän tekee. Uskokaa minua, hän tekee sen!» lisäsi hän ikäänkuin olisi kiistellyt jonkun näkymättömän henkilön kanssa, joka vastusti häntä. »Minun tyttäreni on työnnetty pois ja ajettu ulos, mutta hän voisi kerskailla ylpeiden ihmisten sukulaisuudella, jos tahtoisi. Ah, millaisten ihmisten! Sukulaisuutta on ilman pappeja ja vihkisormuksiakin — ne voivat tosin sitä toimittaa, mutta eivät voi purkaa — ja minun tyttäreni on hienoa sukua. Näyttäkää minulle rouva Dombey ja minä näytän teille Aliceni oikean serkun.»
Harriet loi katseensa eukosta niihin loistaviin silmiin, jotka olivat kiinteästi suunnatut häneen, ja sai varmuuden siitä, että äskeiset sanat olivat totta.
»Mitä!» huudahti eukko ja kohotti tutisevan päänsä kaamean pöyhkeänä. »Vaikka nyt olen vanha ja ruma — paljon vanhempi kokemusteni ja elintapani kuin vuosieni vuoksi — olin kerran niin nuori kuin kuka tahansa. Ja yhtä kauniskin kuin moni muu! Olin aikanani kukoistava maalaistyttö ja, hyvä neiti», virkkoi hän ojentaen kätensä vuoteen ylitse Harrietille, »siellä kotipuolessa olivat rouva Dombeyn isä ja setä silloin iloisimpia ja suosituimpia kaikista niistä herroista, jotka tulivat Lontoosta — nyt he ovat olleet jo kauan vainajia — voi, hyvä Jumala kuinka kauan jo! Rouva Dombeyn setä, minun Allyni isä, vieläkin kauemmin kuin toinen veli.»
Hän kohotti vähän päätänsä ja tarkasteli tyttärensä kasvoja ikäänkuin olisi oman nuoruutensa muistelemisesta siirtynyt tyttärensä nuoruutta ajattelemaan. Sitten hän äkkiä painoi kasvonsa vuoteelle ja kiersi käsivartensa päänsä ympärille.
Nostamatta päätään hän jatkoi: »He olivat niin toistensa näköiset kuin suinkin kaksi veljestä voi olla ja melkein yhtä vanhat — muistaakseni ei heidän välillään ollut suurempaa ikäeroa kuin yksi vuosi — ja jos olisitte saanut nähdä minun tyttöni, niinkuin minä kerran näin, rinnatusten toisen veljen tyttären kanssa, olisitte huomannut kaikesta puvun ja elämän erilaisuudesta huolimatta, että he olivat toistensa näköiset. Voi, nyt on yhtäläisyys mennyt, ja minun tyttäreni — vain minun tyttäreni — on niin muuttunut!»