»Jo toista vuotta», vastasi Harriet.
»Toista vuotta», kertasi Alice katsellen miettiväisenä hänen kasvojaan. »Siis kuukausi toisensa jälkeen on kulunut siitä, kun toitte minut tänne!»
Harriet nyökkäsi myöntävästi.
»Toitte minut tänne hyvyyden ja lempeyden voimalla. Minut!» virkkoi Alice peittäen Harrietin kädellä kasvonsa. »Ja teitte minut inhimilliseksi naisen katseilla ja sanoilla ja enkelin teoilla!»
Harriet kumartui hänen ylitseen ja rauhoitti häntä. Vähän ajan kuluttua
Alice pyysi, että hänen äitinsä kutsuttaisiin sisään.
Harriet huusi eukolle pari kertaa, mutta tämä oli niin vaipunut katselemaan avoimesta akkunasta pimeyteen, ettei kuullut mitään. Vasta sitten, kun Harriet meni koskettamaan häntä, hän nousi ja tuli tyttärensä luokse.
»Äiti», virkkoi Alice, tarttuen taas Harrietin käteen ja luoden säteilevät silmänsä hellästi häneen, samalla kun vain viittasi sormellaan vanhaan eukkoon, »kerro hänelle, mitä tiedät».
»Tänä iltanako, rakkaani?»
»Niin, äiti», vastasi Alice heikosti ja juhlallisesti, »tänä iltana».
Eukko, joka näytti olevan sekaisin pelosta, tunnonvaivoista tai surusta, hiipi vuoteen toiselle puolelle Harrietia vastapäätä, polvistui saadakseen kuihtuneet kasvonsa pieluksen tasalle ja ojensi kätensä kuin koskettaakseen tyttärensä käsivartta. Sitten hän aloitti: