Towlinson ja hänen toverinsa eivät aluksi usko niitä hämäriä huhuja, jotka tulevat heidän korviinsa. Keittäjätär arvelee, ettei isäntäväen luottoa voi niin vähällä horjuttaa. Towlinson odottaa, että hänelle tämän jälkeen kerrottaisiin Englannin pankin luhistuvan tai kruunun jalokivien joutuvan myytäviksi. Mutta ensiksi ilmestyy sanomalehti ja sitten Perch. Ja Perch tuo rouva Perchin puhelemaan siitä keittiössä ja viettämään hauskan illan.
Kun vihdoin ei enää voi epäillä, on Towlinsonin pääharrastuksena se, että vararikosta tulisi kerrassaan komea — ei sataatuhatta puntaa pienempi. Perch ei omasta puolestaan usko, että satatuhatta puntaa läheskään riittäisi. Rouva Perchin ja keittäjättären johdolla naiset usein toistelevat: »sa-ta-tu-hat-ta pun-taa!» värisyttävän ihastuksen vallassa — ikäänkuin näiden sanain käsitteleminen olisi itse rahojen käsittelemistä. Sisäkkö, joka on iskenyt silmänsä Towlinsoniin, sanoo toivovansa, että hänellä olisi edes sadas osa tuosta summasta voidakseen luovuttaa sen mielitietylleen. Towlinson, joka ei ole voinut unohtaa ennen kärsimäänsä vääryyttä, sanoo arvelevansa, että ulkomaalainen tuskin osaisi käyttää sellaista rahasummaa muuhun kuin poskiparran ostamiseen, mikä purevan ivallinen letkaus saa sisäkön poistumaan kyynelsilmin.
Mutta hän ei pysy poissa kauan, sillä keittäjätär, joka on erikoisesti hyväluontoisen maineessa, sanoo, että mitä lieneekin tekeillä, Towlinson, heidän on parasta pysyä sovinnossa, sillä kukaan ei voi sanoa, kuinka pian täytyy erota. He ovat olleet tässä talossa (sanoo hän) hautajaisten, häiden ja karkaamisen aikana älköön kukaan saako aihetta sanoa, etteivät he voineet sopia keskenään tällaisen tapauksen sattuessa. Rouva Perch on tavattoman liikutettu tästä huomautuksesta ja tunnustaa avoimesti, että keittäjätär on enkeli. Towlinson vastaa keittäjättärelle, että hänestä olkoon kaukana sellaisten hyvien asioiden vastustaminen, joiden hän toivoo toteutuvan. Sitten hän lähtee hakemaan sisäkköä ja palaa pian käsi kädessä tämän nuoren naisen kanssa ilmoittaen keittiössä istuville, ett ulkomaalainen on vain leikkiä hänen puoleltaan ja että Anne ja hän ovat nyt päättäneet ojentaa kätensä toisilleen ja asettua Oxford-torin varrelle, perustaen sinne vihanneskaupan, jolle he pyytävät erikoisesti kaikkien läsnäolijoiden suosiota. Tämä uutinen otetaan riemuhuudoin vastaan, ja rouva Perch, joka luo jo ennustajan katseen tulevaisuuteen, kuiskaa keittäjättären korvaan: »Pelkkiä tyttöjä.»
Perhettä kohdannut onnettomuus oli sellainen tapaus, jota ei voinut olla juhlimatta alakerrassa. Niinpä keittäjätär tuo illallispöytään parikin lämmintä ruokalajia, ja Towlinson tekaisee hummerisalaatin samaan vierasvaraiseen tarkoitukseen. Myöskin rouva Pipchin soittaa tapauksen kiihdyttämällä kelloa ja lähettää alakertaan sanan, että hänelle pitäisi tarjottimella tuoda päivällä jäänyt vasikanvatkuli uudestaan lämmitettynä ja lisäksi neljännes pikarillista kuumennettua viiniä, sillä hän tuntee itsensä huonovointiseksi.
Dombeysta puhutaan vain sivumennen. Pääasiassa lausutaan arveluita siitä, kuinka kauan hän aavistaa asiain menneen tähän suuntaan. Keittäjätär sanoo nyökäten merkitsevästi: »Varmasti pitkän aikaa. Sen voisi vaikka vannoa.» Ja kun sitten kysytään Perchin mieltä, vahvistaa hän edellisen huomautuksen. Joku kysyy, mihin Dombey nyt ryhtyy ja lieneekö hänen pakko ottaa jokin toimi. Towlinson ei luule sitä välttämättömäksi ja viittaa siihen, että onhan olemassa hienojen ihmisten vaivaishuoneita. »Niin, sellaisia, missä hän saa haltuunsa oman pikku puutarhan ja kasvattaa makeita herneitä», sanoo keittäjätär säälivästi. »Juuri niin», vahvistaa Towlinson, »ja liittyy sitten jäseneksi johonkin veljeskuntaan». »Me olemme kaikki veljiä Herrassa», virkkaa rouva Perch keskeyttäen juomisensa vähäksi aikaa. »Paitsi sisaria», huomauttaa Perch. »Kuinka alas ovatkaan mahtavat vaipuneet!» huudahtaa keittäjätär. »Ylpeys käy lankeemuksen edellä — se on aina käynyt toteen», sanoo sisäkkö.
Kuinka hyvältä heistä tuntuukaan näitä arveluita lausuessaan, ja mihin kristilliseen yksimielisyyteen he pystyvätkään kestäen alistuvaisesti tämän yhteisen onnettomuuden! Tämän erinomaisen mielentilan keskeyttää vain hetkiseksi eräs alempiarvoinen, nuori keittiötyttö, joka istuttuaan suu auki pitkän aikaa odottamatta työntää suustaan seuraavat sanat: »Mitä sitten, jollemme saisikaan palkkaamme!» Seurue istuu jonkun aikaa ääneti, mutta keittäjätär toipuu ensin, kääntyy äsken puhuneeseen tyttöön päin ja kysyy, kuinka tämä uskaltaa min loukata sitä perhettä, jonka leipää hän syö, ja luuleeko hän jonkun, jolla on hivenkään kunniantuntoa jäljellä voivan anastaa palvelijaraukoiltaan heidän kovalla työllä ansaitsemansa palkan. »Ja jos sinulla on tuollaiset uskonnolliset tunteet, Mary Daws, en tiedä, minne vielä kerran joudut» lisää keittäjätär lämpimästi.
Towlinsonkaan ei tiedä sitä eikä kukaan. Ja nuori keittiötyttö, joka ei näytä itsekään sitä tarkoin tietävän, verhoutuu hämmennykseen yleisen mielipiteen pilkkaamana.
Muutamien päivien kuluttua alkaa oudonnäköisiä ihmisiä liikuskella talossa ja tehdä sopimuksia keskenään ruokasalissa ikäänkuin he asuisivat siellä. Muuan heistä, jolla on arabialaismalliset kasvot ja hyvin painavat kellonvitjat, viheltelee vierashuoneessa, odotellessaan toista herraa, jolla aina on kynä ja mustetta taskussaan, ja kyselee Towlinsonilta (puhutellen häntä tutunomaisesti »vanhaksi kukoksi»), sattuuko hän tietämään, mitä lienevät uusina maksaneet purppuralla ja kullalla kirjaillut uutimet. Ruokasalin vieraat ja heidän puuhansa lisääntyvät päivä päivältä ja joka herralla näyttää olevan kynä ja mustetta taskussaan ja jokin aihe käyttää niitä. Vihoin ilmoitetaan, että pian on tulossa huutokauppa. Silloin saapuu lisää väkeä kynineen ja musteineen. Heillä on käskettävinään joukko miehiä, jotka alkavat heti kääriä kokoon mattoja ja lykätä huonekaluja sinne tänne, jättäen eteiseen ja porraskäytävään tuhansia merkkejä jalkineistaan.
Keittiöneuvostolla on kaiken tämän aikaa täysi-istunto, ja koska heillä ei ole mitään tekemistä, suorittavat he todellisia sankaritekoja syömisessä. Vihdoin heidät eräänä päivänä kutsutaan kaikki rouva Pipchinin huoneeseen, jolloin tämä kelpo perulaisrouva puhuttelee heitä happamesti seuraavalla tavalla:
»Isäntänne on joutunut vaikeuksiin. Luullakseni sen tiedätte?»