»Oletteko puhunut asiasta veljelleni?» kysyy rouva Chick.
»Kyllähän teidän on helppo kysyä, olenko hänelle puhunut», tokaisee rouva Pipchin. »Kuinka se käy päinsä? Minä huusin hänelle eilen, ettei minusta ollut mitään apua täällä ja että hänen olisi parasta sallia minun lähettää noutamaan rouva Richards. Hän murisi jotakin myöntymykseksi, ja minä lähetin. Niin, hän tosiaankin murahti vain! Jos hän olisi ollut herra Pipchin, olisi hänellä ollut siihen jotakin syytä. Jaa-a, minun kärsivällisyyteni on lopussa.»
Sitten tämä mallikelpoinen nainen, joka oli ammentanut niin paljon voimaa ja hyveellisyyttä perulaisten kaivosten syvyydestä, nousee uudesta nojatuolistaan saattaakseen rouva Chickiä ovelle. Valitellen viimeiseen asti veljensä kummallista luonnetta rouva Chick poistuu varovaisin askelin, ajatellen omaa viisauttaan ja selvänäköisyyttään.
Iltahämärissä saapuu Toodle, jolla ei ole tänään virkatehtäviä, Pollyn ja pienen arkun kera ja jättää hänet, saatuaan äänekkään suudelman, tyhjään taloon, jonka kolkko autius masentaa hänen mieltään.
»Sanonpa sinulle jotakin, Polly rakas», virkkaa Toodle. »Kun nyt olen veturinkuljettaja ja hyväpalkkainen mies, en sallisi sinun tulla näin synkkään paikkaan, jollen muistaisi entisiä suhteita. Mutta entisiä suhteita, Polly, ei saa koskaan unohtaa. Sitäpaitsi voivat kasvosi lohduttaa onnettomia. Yksi suutelo vielä sen vahvistukseksi, rakkaani. Tiedän, ettet mitään muuta halua kuin tehdä oikein, ja minun käsitykseni on, että näin on oikein ja velvollisuudenmukaista. Hyvää yötä, Polly!»
Sitten ilmestyy näkyviin rouva Pipchin, yllään musta villahame ja päässä musta myssy. Hänen yksityiset tavaransa ovat jo matkakunnossa, ja hänen uusi tuolinsa (joka on viime aikoina ollut Dombeyn mielituoli ja myytiin polkuhintaan huutokaupassa) on valmiina ulko-oven luona. Se odottaa vain kuormavaunuja, jotka muissa asioissa lähtevät tänä iltana Brightoniin ja joiden on määrä vartavasten tehdyn sopimuksen nojalla tulla noutamaan rouva Pipchiniä.
Nyt ne saapuvatkin. Ensiksi nostetaan rattaille rouva Pipchinin vaatekaappi ja siirretään syrjään. Sitten sovitetaan hänen nojatuolinsa vankkurien nurkkaan muutamien heinänippujen väliin, sillä hänen tarkoituksenaan on käyttää nojatuoliaan matkalla. Viimeksi hän kiipeää itse ja asettuu töykeän näköisenä paikalleen. Hänen kovissa harmaissa silmissään on käärmemäinen kiilto, ikäänkuin hän näkisi ennakolta kaikki: paahtoleivät, kuumat kyljykset, pikku lasten kiusaamisen ja nöyryyttämisen, terävät letkaukset Berry-paralle ja kaikki muut linnansa ilot. Rouva Pipchin melkein nauraa vankkurien lähtiessä liikkeelle, oikoo mustan villahameensa poimuja ja istuutuu nojatuolinsa pielusten sekaan.
Talo on sellainen raunio, että rotat ovat karanneet eikä ainoatakaan ole jäljellä.
Mutta vaikka Polly nyt onkin yksin autiossa talossa — sillä hänellä ei ole mitään seuraa huoneisiinsa sulkeutuneesta talon entisestä päämiehestä — ei tätä tilaa kestä kauan. Myöhään illalla hän työskentelee taloudenhoitajattaren huoneessa, koettaen unohtaa, kuinka yksinäinen talo on ja kuinka sen on käynyt. Silloin kuuluu eteisen ovelta koputus, joka kajahtaa kovasti tyhjässä talossa. Hän avaa oven ja palaa pian kaikuvan eteisen lävitse naisen kanssa, jolla on pieni musta päähine. Se on neiti Tox, ja hänen silmänsä ovat punaiset.
»Voi, Polly», virkkaa neiti Tox, »kun juuri pistäydyin teillä
antaakseni pienen oppitunnin lapsille, sain minulle jättämänne sanoman.
Ja niin pian kuin vähänkin tyynnyin, riensin tänne teitä tapaamaan.
Eikö täällä ole ketään muita kuin te?»