Näin puhuu sapekas rouva Pipchin pontevasti.
»Hyväinen aika!» huudahtaa rouva Chick lempeästi. »Kuinka kauan tällaista kestää! Jollei veljeni koeta tehdä ponnistusta, rouva Pipchin, niin mitä hänestä tulee? Luulisinpä tosiaankin hänen nähneen jo kylliksi, mitä seuraa, kun ei tee ponnistusta. Hänen pitäisi osata varoa niin turmiollista erehdystä.»
»Hölynpölyä», sanoo rouva Pipchin hieroen nenäänsä. »Siitä pidetään tosiaankin suurta hälinää. Eihän se ole niin ihmeellinen juttu. Ihmisillä on ennenkin ollut onnettomuuksia, ja heidän on täytynyt luopua huonekaluistaan. Minullekin on tapahtunut samaa!»
»Minun veljeni on niin erikoinen — niin kummallinen mies», jatkaa rouva Chick syvämietteisen näköisenä. »Hän on ihmeellisin mies, mitä olen koskaan nähnyt. Saattaisiko kukaan uskoa, että hän saadessaan tiedon luonnottoman lapsensa naimisiinmenosta ja ulkomaille lähdöstä — minulle tuottaa nyt lohdutusta muistaessani, että aina sanoin tuossa lapsessa olevan jotakin omituista, mutta kukaan ei välitä minun sanoistani — saattaisiko kukaan uskoa, että veljeni kävi suoraan minun kimppuuni sanoen otaksuneensa minun käytöksestäni, että Florence oli karannut minun kotiini? Voi, laupias taivas! Ja saattaisiko kukaan uskoa, että kun sanoin hänelle vain: 'Paul, mahdollisesti olen hyvin hupsu enkä sitä epäilekään, mutta en voi ymmärtää, kuinka sinun liikeasiasi ovat voineet joutua tällaiselle tolalle', silloin hän suorastaan kävi taas kimppuuni ja sanoi vaativansa, etten saa lainkaan tulla hänen luokseen, ennenkuin hän pyytää minua. Voi, laupias taivas!»
»Vai niin», virkkaa rouva Pipchin. »Onpa vahinko, ettei hänellä ollut enemmän tekemistä vuorikaivosten kanssa. Ne olisivat kyllä lannistaneet hänen sisunsa.»
»Ja mihin tämä päättyy?» aloittaa taas rouva Chick, välittämättä ollenkaan rouva Pipchinin huomautuksista. »Sen minä tahtoisin tietää. Mitä veljeni aikoo tehdä? Hänen pitää ryhtyä johonkin. Onhan mahdotonta pysyä omiin huoneisiinsa sulkeutuneena. Liikeasiat eivät etsi häntä käsiinsä. Ei, hänen pitää hakea niitä. Miksi hän ei siis ryhdy toimiin? Luulisin hänen ymmärtävän, mihin on käytävä käsiksi, hän kun on ollut liikemies koko ikänsä. Miksi hän ei siis ryhdy toimiin?» Taottuaan lujaksi ketjuksi tämän sarjan johtopäätöksiä rouva Chick pysyy hetkisen vaiti sitä ihaillakseen.
»Sitäpaitsi», jatkaa älykäs nainen sitten, »kuka on koskaan kuullut sellaisesta itsepäisyydestä, että mies pysyy huoneisiinsa sulkeutuneena kaikkien näiden kauheuksien kestäessä? Eikö se näytä siltä kuin hänellä ei olisi paikkaa mihin mennä? Tietysti hän olisi voinut tulla meidän luoksemme. Luulisin hänen ymmärtävän, että hän on siellä kuin kotonaan. Herra Chick on puhunut siitä lakkaamatta, ja minä sanoin itsekin: 'Mutta, Paul, et suinkaan kuvittele, että olet asiaisi jouduttua tälle tolalle vähemmän tervetullut niin läheisten sukulaisten kuin meidän luoksemme? Et suinkaan kuvittele, että me olemme samanlaisia kuin muut ihmiset?' Mutta ei, täällä hän pysyy kaiken aikaa eikä liikahda minnekään. Entä jos talo nyt vuokrataan? Mitä ihmettä hän sitten tekee? Silloin hän ei voisi jäädä tänne. Jos hän yrittäisi, seuraisi siitä häätö ja oikeusjuttu ja kaikenlaista muuta, ja sitten hänen kuitenkin olisi lähdettävä. Miksi hän ei siis lähde nyt, kun tietää sen kuitenkin olevan edessä. Ja se johtaa minut takaisin siihen, mitä aluksi sanoin, ja minä kysyn luonnollisestikin, mikä tämän kaiken lopuksi tulee.»
»Mikäli asia minua koskee, tiedän kyllä lopun», vastaa rouva Pipchin, »ja se riittää minulle. Minä laputan tieheni niin pian kuin suinkin.»
»No, enpä tosiaankaan voi moittia teitä, rouva Pipchin», sanoo rouva
Chick avomielisesti.
»Minulle se olisi ihan yhdentekevää, vaikka moittisittekin», vastaa ivallinen Pipchin. »Joka tapauksessa minä lähden. En voi jäädä tänne. Kuolisin viikon kuluessa. Minun täytyi eilen itse valmistaa oma siankyljykseni, mutta sellaiseen en ole tottunut. Minun ruumiinrakenteeni ei kestä sitä. Minulla oli sitäpaitsi ennen tännetuloani oikein tyydyttävä toimiala Brightonissa — pikku Pankeyt yksinään jo tuottivat minulle vuodessa yli kahdeksankymmentä puntaa — eikä minun kannata heittää sitä hukkaan. Olen kirjoittanut veljeni tyttärelle, ja hän odottaa minua.»