»Muistakoon hän sen siinä huoneessa vuosien kuluttua!» Hän muisti sen.
Se painoi nyt raskaasti hänen mieltään, raskaammin kuin mikään muu.
»Muistakoon hän sen siinä huoneessa vuosien kuluttua! Sateella, joka lankeaa katolle, tuulella, joka valittaa oven ulkopuolella, voi olla oikea aavistus alakuloisessa kohinassa. Muistakoon hän sen vielä vuosien kuluttua!»
Hän muisti sen. Onnettomina öinään hän ajatteli sitä, samoin synkkinä päivinään, hurjassa aamunkoitossa ja kammottavassa, muistojen täyttämässä iltahämärässä. Hän muisti sen tuskassaan, surussaan, itsesyytöksissään ja epätoivossaan! »Isä, isä! Puhu minulle, rakas isä!» Hän kuuli ne sanat jälleen ja näki samat kasvot. Hän näki niiden painuvan vapiseviin käsiin ja kuuli pitkän hiljaisen itkun poistuvan yläkertaan.
Hän oli sortunut, eikä noususta enää ollut tietoa. Maallisen perikadon yötä ei seurannut huominen aurinko. Hänen kotihäpeänsä tahralle ei saanut mistään puhdistusta. Ei mikään, Luojan kiitos, voinut palauttaa hänen lapsivainajaansa eloon. Mutta se, minkä hän olisi voinut tehdä niin toisenlaiseksi entisessä elämässään — mikä olisi saattanut tehdä itse entisyydenkin niin toisenlaiseksi, vaikka sitä hän tuskin nyt ajatteli — se, mikä oli hänen omaa työtään ja minkä hän olisi voinut niin helposti muuttaa siunaukseksi, mutta niin hellittämättä vuosien kuluessa oli tehnyt kiroukseksi, se oli hänen sielussaan pistävänä tuskana.
Voi, hän muisti sen! Sateella, joka ropisi katolle, tuulella, joka valitteli oven ulkopuolella sinä yönä, oli ollut ennakkoaavistus alakuloisessa kohinassaan. Hän tiesi nyt, mitä oli tehnyt. Hän tiesi nyt itse mananneensa päänsä päälle sen, mikä taivutti sitä syvemmälle kuin kohtalon kovin isku. Hän tiesi nyt, mitä merkitsi olla hyljätty ja yksinäinen, nyt kun jokainen rakkauden kukka, jonka hän oli kuolettanut viattoman tyttärensä sydämessä, varisi hänen päälleen pölynä.
Hän ajatteli tytärtään sellaisena kuin tämä oli ollut sinä iltana, jolloin hän itse oli nuoren vaimonsa kanssa tullut kotiin. Hän ajatteli Florencea sellaisena kuin tämä oli ollut kaikissa hyljätyn talon perhekohtauksissa. Hän ajatteli, että kaikista hänen ympärillään olleista Florence yksin ei ollut muuttunut. Hänen poikansa oli kuollut, hänen ylpeä vaimonsa oli vaipunut häväistyksi olennoksi, hänen imartelijansa ja ystävänsä oli muuttunut pahimmaksi roistoksi, hänen rikkautensa oli häipynyt olemattomiin, ja seinätkin, jotka soivat hänelle suojaa, katselivat häntä kuin vierasta. Florence yksin oli aina katsellut häntä samoin lempein silmin, viimeiseen hetkeen asti, koskaan muuttumatta käytöksessään häntä kohtaan — eikä hänkään puolestaan ollut muuttunut Florencea kohtaan, joka oli nyt poissa.
Kun ne kaikki perätysten väistyivät hänen mielestään — pojan herättämät toiveet, hänen vaimonsa, hänen ystävänsä, hänen rikkautensa — voi, kuinka kirkastuikaan se sumu, jonka lävitse hän oli nähnyt tyttärensä, ja kuinka oikeassa valossa Florence nyt esiintyikään hänelle! Oi, kuinka paljon tätä parempi olisikaan ollut, jos hän olisi rakastanut tytärtään samoin kuin poikavainajaansa, menettänyt hänet samoin kuin pikku Paulin ja laskenut heidät yhdessä varhaiseen hautaan!
Ylpeydessään — sillä hän oli vieläkin ylpeä — hän salli maailman vapaasti loitota luotaan. Sen väistyessä hän pudisti sen itsestään irti. Hän karttoi kaikkea erotuksetta joko luullen lukevansa sääliä tai kylmäkiskoisuutta ihmisten kasvoista. Kummassakin tapauksessa oli maailmaa yhtä paljon vältettävä. Hän ei voinut kuvitellakaan ketään muuta seurakseen onnettomuudessaan kuin sitä ainoaa, jonka oli ajanut pois. Hän ei kertaakaan ajatellut, mitä olisi sanonut tyttärelleen tai millaista lohdutusta suvaitsisi ottaa häneltä vastaan. Mutta hän tiesi joka hetki, että Florence olisi ollut hänelle uskollinen, jos olisi saanut olla hänen luonaan. Hän tiesi alituisesti, että Florence olisi rakastanut häntä nyt enemmän kuin milloinkaan muulloin. Hän oli yhtä varma tästä Florencen luonteesta kuin siitä, että taivas kaartui hänen päänsä yllä. Sitä hän ajatteli istuessaan ypöyksin tunnin toisensa perästä. Jokainen päivä toisti hänelle samaa, jokainen yö toi sen hänen mieleensä.
Se alkoi (niin hitaasti kuin se alussa kehittyikin) hänen saadessaan nuoren aviomiehen kirjeen ohella varmuuden siitä, että Florence oli kaukana. Mutta kuitenkaan — niin ylpeä hän oli perikatoonkin joutuneena tai niin selvästi hän tajusi, mitä Florence olisi saattanut olla hänelle, vaikka nyt oli auttamattomasti menetetty — hän ei olisi mennyt tyttärensä luokse, vaikka olisi kuullut hänen äänensä viereisessä huoneessa. Jos hän olisi saanut kadulla tavata Florencen, joka ei olisi tehnyt muuta kuin luonut häneen entisen katseen, olisi hän vain mennyt ohitse kasvot yhtä anteeksiantamattoman näköisinä kuin ennenkin eikä olisi puhutellut tytärtään tai taipunut, vaikka hänen sydämensä heti olisi sen jälkeen murtunut. Niin myrskyinen kuin hänen mielensä ja niin kiihkeä kuin hänen vihansa lieneekin alussa ollut tyttären avioliittoa tai hänen miestään vastaan, oli se kaikki nyt häipynyt. Enimmäkseen hän ajatteli, kuinka asiat olisivat voineet olla ja millä kannalla ne nyt olivat. Kaikki se, mitä hänellä oli, kuului yhteenlaskettuna näin: Florence oli menetetty ja hän itse surun ja tunnonvaivojen masentama.
Ja nyt hän tunsi, että hänelle oli tässä talossa syntynyt kaksi lasta ja että hänen ja tyhjäin suurten seinäin välillä oli side, surullinen tosin, mutta vaikea katkaista, sillä se yhdisti hänet kahteen lapsuuteen ja kahteen menetykseen. Hän oli aikonut muuttaa tästä talosta — hän tiesi, että hänen oli lähdettävä, mutta ei tiennyt minne — sen päivän iltana, jolloin tämä tunne ensimmäisen kerran alkoi juurtua hänen rintaansa, Mutta hän päätti viipyä vielä yhden yön ja viimeisen kerran sinä yönä harhailla eri huoneissa.