Keskellä yötä hän lähti yksinäisestä sopestaan kynttilä kädessä hiljaisin askelin yläkertaan. Kaikista niistä jalanjäljistä, jotka olivat tehneet nämä portaat niin tutuiksi, ei hänen mielestään ollut ainoatakaan, joka ei olisi tuntunut aikanaan painuvan hänen aivoihinsa hänen kuunnellessaan salaa likeltä. Hän näki kuinka paljon niitä oli, kuinka kiireisiä ne olivat ja kuinka ne kilpailivat keskenään — astuessaan toistensa päälle, kavutessaan ylös ja hyppiessään alas — ja ajatteli kauhun ja ihmetyksen vallassa, kuinka tavattomasti hänen oli täytynyt kärsiä tämän koettelemuksen aikana ja kuinka suuri syy hänellä oli olla muuttunut mies. Ja sitäpaitsi hän ajatteli, että jossakin maailmankolkassa oli kevyitä askelia, jotka olisivat voineet yhdessä silmänräpäyksessä kuluttaa pois puolet näistä merkeistä. Hänen päänsä painui kumaraan, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä hänen noustessaan portaita ylös.
Hän melkein näki jonkun astelevan edellään. Hän pysähtyi katselemaan ylöspäin, ja hänestä näytti kuin siellä jälleen kiipeisi lapsekas olento, kantaen lasta sylissään ja samalla laulaen. Ja pian siinä taas seisoi sama olento, tällä kertaa yksin, pysähtyen hetkiseksi, pidättäen hengitystään ja heleiden hiusten liehuessa kyyneleisten kasvojen sivuilla katsahtaen taakseen häneen päin.
Hän vaelsi huoneitten lävitse, jotka olivat äskettäin olleet niin ylellisiä, mutta nyt olivat niin autioita ja kolkkoja ja muuttuneita myöskin muodoltaan ja kooltaan, kuten hänestä näytti. Askelten merkit olivat sielläkin tiheässä, ja sama kärsimyksen tunne kuin äsken hämmensi ja kauhistutti häntä. Hän alkoi pelätä, että tämä hänen aivojensa sekasorto veisi hänen järkensä, ja hänestä tuntui, että hänen ajatuksensa jo menettivät keskinäisen yhteytensä samoin kuin askelten jäljetkin ja että ne pirstoutuivat sekaisin monimutkaisiksi, epäselviksi hahmoiksi.
Hän ei tiennyt, missä näistä huoneista Florence oli asunut yksin ollessaan. Hän oli iloinen päästessään sieltä pois ja vaeltaessaan eteenpäin. Täällä johtui hänen mieleensä paljon, mikä koski petollista vaimoa, petollista ystävää ja apumiestä ja hänen omaa epäoikeutettua ylpeyttään, mutta hän työnsi sen kaiken syrjään ja ajatteli vain onnettomana, heikkona ja hellänä kahta lastaan.
Kaikkialla samoja askelten merkkejä! Ne eivät olleet karttaneet sitä yläkerran vanhaa huonettakaan, jossa pikku vuode oli ollut. Hän saattoi löytää siellä tuskin ainoatakaan vapaata paikkaa, johon sopi oikaista itsensä lattialle seinän viereen, murtunut miesparka, ja antaa kyyneltensä valua, niinkuin ne tahtoivat. Hän oli itkenyt täällä kauan sitten niin paljon, että hänen heikkoutensa hävetti häntä tässä paikassa vähemmän kuin missään muualla — ehkä hän olikin vaistomaisesti tajuten sen kehdannut tulla tänne hartiat kumarassa ja leuka rintaa vasten painuneena. Täällä hän itki yksinään yön hiljaisuudessa paljaille lattialaudoille heittäytyneenä — ylpeänä vielä nytkin. Mutta jos ystävällinen käsi olisi ojennettu hänelle tai ystävälliset kasvot olisivat kurkistaneet sisään, olisi hän noussut heti, kääntynyt pois ja palannut omaan soppeensa.
Kun päivä koitti, oli hän taas omissa huoneissaan. Hän oli aikonut lähteä pois tänään, mutta takertui tähän kotoiseen siteeseen kuin viimeiseen ja ainoaan, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle. Hän lähtisi huomenna, mutta silloin hän siirsi lähtönsä seuraavaksi päiväksi. Ja joka yö kenenkään ihmisolennon aavistamatta hän tuli sopestaan ja harhaili autiossa talossa kuin aave. Monena aamuna päivän koittaessa hän istui suljettujen akkunaverhojen takana hämärässä huoneessaan pää käsiin painuneena ja mietti kahden lapsensa menettämistä. Hänen mielessään ne yhtyivät nyt samaksi olennoksi, eroamatta hetkeksikään. Oi, jospa hän olisi voinut yhdistää ne entisessä rakkaudessaan ja kuolemassa, ja jospa eloonjääneen kohtalo ei olisi ollut vieläkin pahempi kuin kuolema!
Raju henkinen kiihtymys ja hämminki eivät olleet hänelle mitään uutta edes ennen näitä viime aikojen kärsimyksiä. Näin ei olekaan koskaan itsepintaisten ja jurojen luonteiden laita, sillä he ponnistelevat kovasti pysyäkseen sellaisina. Pohja, jonka alta on jo kauan aikaa kaivettu maata, luhistuu usein tuokiossa, ja tässä oli niin monella tavalla kaivettu, heikennetty ja murennettu.
Lopulta hän alkoi ajatella, ettei hänen tarvinnutkaan lähteä. Hän saattoi luopua siitä, mitä hänen saamamiehensä olivat hänelle jättäneet (hänestä itsestään riippui, ettei hänelle ollut jätetty enempää), ja katkaista sen siteen, joka kiinnitti hänet tähän tuhon omaksi joutuneeseen taloon, katkaisemalla toisen siteen —
Silloin kuuluivat hänen askeleensa taas entisen taloudenhoitajattaren huoneeseen hänen astellessaan edestakaisin, mutta ei sellaisina kuin hän ne itse kuuli, sillä silloin niillä olisi ollut kauhistuttava kaiku.
Maailma ei jättänyt häntä rauhaan. Hän tajusi sen taas. Kuului kuiskauksia ja juoruja. Maailma ei voinut pysyä hiljaa. Se ynnä jalanjälkien monimutkainen toisiinsa sekaantuminen kiusasi häntä äärimmäisiin asti. Esineet alkoivat saada hänen silmissään epäselvän punertavan värin. Dombey ja Poikaa ei enää ollut eikä hänen lapsiaankaan. Sitä pitäisi ajatella — no niin, huomenna.