Hän ajatteli sitä seuraavana päivänä ja näki kuvastimessa tavantakaa seuraavan kuvan:
Aavemainen, laiha, kuihtunut olento, joka oli hänen itsensä näköinen, mietti yhä tyhjän lieden ääressä, milloin kohottaen päätään tarkastaakseen kasvojensa ryppyjä ja vakoja, milloin taas vaipuen kumaraan ja uudelleen mietteisiinsä. Se milloin nousi ja lähti kävelemään, milloin meni viereiseen huoneeseen ja palasi sieltä pitäen povessaan jotakin pöydältä ottamaansa. Välistä se katseli oven alasyrjään ja mietti.
St! Mitä?
Se ajatteli, että jos verta alkaisi valua sitä tietä eteiseen, täytyisi siihen kulua pitkä aika. Se virtaisi niin salaisesti ja hitaasti eteenpäin, pysähtyen joskus pikku lammikoksi, lähtisi sitten taas liikkeelle ja leviäisi uudeksi lammikoksi, ja kuolettavasti haavoittunut mies voitaisiin löytää vain tämän merkin avulla joko kuolleena tai kuolevana. Kun se oli ajatellut tätä pitkän aikaa, nousi se taas ja alkoi astella edestakaisin käsi povella. Hän vilkaisi tuohon olentoon tavantakaa, hyvin uteliaasti seuraten sen liikkeitä, ja pani merkille, kuinka häijyltä ja murhaavalta tuo käsi näytti.
Nyt se taas ajatteli! Mitä se ajatteli?
Astuisivatko ihmiset vereen sen virrattua niin pitkälle ja kuljettaisivat sitä mukanaan noihin moniin jalanjälkiin tai ehkä kadulle asti.
Se istuutui silmät tyhjään tulisijaan luotuina, ja kun synkät mietteet olivat sumentaneet siltä tajunnan, muuttui huone äkkiä valoisaksi, ikäänkuin sinne olisi tunkeutunut auringonsäde. Mutta tuo olento ei huomannut sitä, vaan istui miettimässä. Sitten se äkkiä nousi kasvot kauhean näköisinä, ja rikollinen käsi tarttui siihen kapineeseen, joka oli kätketty povelle. Samassa sen pysähdytti huuto — hurja, äänekäs, läpitunkeva, rakastava, riemuisa huuto — ja hän näki kuvastimessa vain oman heijastuksensa ja jalkainsa juuressa tyttärensä!
Niin, tyttärensä! Katso häntä! Hän on tuossa! Lattialle vaipuneena, painuen kiinni isäänsä, puhutellen häntä ja ristien kätensä kuin rukoillen.
»Isä! Rakkahin isä! Anna anteeksi! Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi. En voi hetkeäkään olla onnellinen sitä ilman!»
Muuttumaton, yhä vielä muuttumaton! Kohottaen isäänsä kohti samat kasvot kuin onnettomuuden yönäkin. Pyytäen anteeksi häneltä.