Kun Harrietilta pääsi säälin huudahdus, katsahti vieras häneen halveksivasti ja epäluuloisesti hymyillen.
»Mitä merkitsee vertavuotava jalka sellaiselle kuin minulle?» virkkoi hän. »Ja mitä merkitsee meikäläisen vertavuotava jalka sellaiselle kuin te olette?»
»Tulkaa sisään ja peskää se puhtaaksi», vastasi Harriet lempeästi, »ja sallikaa minun antaa teille jotakin, millä sidotte sen».
Vieras tarttui hänen käsivarteensa, painoi sen silmilleen ja purskahti itkemään, ei niinkuin nainen, vaan kuin kova mies, jonka tuollainen heikkous on yllättänyt. Hänen rintansa kohoili ankarasti, ja hänen ponnistelunsa malttaa jälleen mielensä ilmaisi, kuinka harvinainen tuollainen liikutus hänessä oli.
Hän antoi taluttaa itsensä sisään ja pesi ja sitoi haavansa ilmeisestikin enemmän kiitollisuudesta kuin itsestään huolehtiakseen. Sitten Harriet pani hänen eteensä oman niukan päivällisateriansa jäännökset ja vieraan syötyä, tosin hyvin vähän, pyysi häntä ennen matkansa jatkamista (mihin näytti olevan kova kiire) kuivaamaan vaatteitaan tulen ääressä. Kulkuri istuutui kuin kiitollisuuden pakottamana tulen eteen, irroitti liinan päästään, antoi paksun märän tukkansa solua vyötäisten alapuolelle ja kuivasi sitä kämmenillään, katsellen liekkeihin.
»Te kai ajattelette», virkkoi hän nostaen äkkiä päätänsä, »että olen kerran ollut kaunis. Luulenpa olleeni — tiedän olleeni. Katsokaas tätä!»
Hän tarttui molemmin käsin rajusti tukkaansa kuin olisi tahtonut repiä sen irti. Sitten hän hellitti jälleen ja heitti sen taaksepäin kuin olisi siinä ollut joukko käärmeitä.
»Oletteko vieras täällä?» kysyi Harriet.
»Vierasko?» toisti nainen, pysähtyen jokaisen lyhyen vastauksen välillä ja katsahtaen tuleen. »Kyllä, kymmenen tai kaksitoista vuotta olen ollut vieras. Minulla ei ollut almanakkaa siellä, missä olen ollut. Kymmenen tai kaksitoista vuotta. Tätä paikkaa en tunne. Se on muuttunut paljon siitä, kun lähdin.»
»Oletteko ollut kaukana?»