»Hyvin kaukana. Kuukausia toistensa perästä kaukana merellä ja sitäkin kauempana. Minä olen ollut siellä, minne rangaistusvangit lähetetään», lisäsi hän katsoen suoraan Harrietin kasvoihin. »Olen itsekin ollut rangaistusvanki.»
»Taivas teitä auttakoon ja antakoon teille anteeksi», kuului hiljainen vastaus.
»Niin, taivas minua auttakoon ja antakoon anteeksi!» vastasi vieras nyökäten tuleen päin. »Jos ihmiset auttaisivat joitakin meistä vähän enemmän, antaisi ehkä taivaskin meille pikemmin anteeksi.»
Mutta hänen mielensä pehmeni, kun hän näki Harrietin vakavuuden ja sydämellisen lempeät kasvot ja tajusi, ettei häntä ollenkaan tuomittu, ja hän sanoi vähemmän jäykästi:
»Me olemme ehkä molemmat samanikäiset, te ja minä. Jos minä olen vanhempi, en ainakaan kuin vuoden tai pari. Ajatelkaahan sitä!»
Hän levitti käsivartensa kuin hänen ulkonaisen olentonsa näyttäminen ilmaisisi, millainen kurja ja turmeltunut ihminen hän oli. Sitten hän antoi käsivarsiensa taas taipua ja painoi päänsä kumaraan.
»Ei ole mitään, mitä emme voisi toivoa korvaavamme. Parannus ei ole milloinkaan liian myöhäinen», virkkoi Harriet. »Te kadutte —»
»En», vastasi toinen. »En kadu. En voi. Minä en ole sellainen. Miksi minä katuisin ja koko muu maailma kulkisi vapaana? Minulle puhellaan katumuksesta. Kuka katuu niitä vääryyksiä, jotka minulle on tehty?
Hän nousi, sitoi liinan päähänsä ja kääntyi lähteäkseen.
»Minne?» kysyi Harriet.