»Tuonne», vastasi vieras, viitaten kädellään. »Lontooseen.»
»Onko teillä koti, jonne menette?»
»Luullakseni minulla oli äiti. Hän on yhtä hyvä äiti kuin hänen asuntonsa on hyvä koti», vastasi vaeltaja naurahtaen katkerasti.
»Ottakaa tämä», sanoi Harriet pannen rahaa hänen käteensä. »Koettakaa tulla hyväksi. Siinä on kovin vähän, mutta yhdeksi päiväksi se ehkä varjelee teidät pahasta.»
»Oletteko naimisissa?» kysyi toinen hiljaa ottaessaan almun vastaan.
»En. Minä asun täällä veljeni kanssa. Meiltä ei liikene paljon, muuten olisin antanutkin teille enemmän.»
»Sallitteko minun suudella teitä?»
Kun vieras ei huomannut ylenkatseen tai vastenmielisyyden ilmettä, kumartui hän Harrietin yli ja painoi huulensa hänen poskelleen. Sitten hän vielä kerran tarttui Harrietin käsivarteen, painoi sen silmilleen ja katosi nopeasti.
Hän poistui illan pimeyteen, ulvovaan tuuleen ja virtaavaan sateeseen, taivaltaen eteenpäin tietään pitkin sumuun verhoutunutta kaupunkia kohti, jossa heikot valot kimmelsivät, mustien hiusten ja rikkinäisen liinan liehuessa kasvoilla.