Äiti ja tytär
Eräässä rumassa ja pimeässä huoneessa istui vanha vaimo, ruma ja synkkä hänkin, ja kuunteli heikosti palavan tulen ääreen kyyristyneenä tuulen ja sateen kohinaa. Hän ei muuttanut asentoaan muulloin kuin jonkin eksyneen sadepisaran pudotessa kekäleisiin. Silloin hän kohotti päätänsä ja alkoi tarkata ulkoa kuuluvaa vihellystä ja rapinaa ja antoi sitten taas päänsä painua yhä alemmaksi, hautoen omia ajatuksiaan ja tajuten öisiä ääniä yhtä epäselvästi kuin meren rannalla mietiskelevä henkilö aaltojen loisketta.
Huoneessa ei ollut muuta valoa kuin mitä tulesta levisi. Silloin tällöin se leimahti selvemmäksi kuin torkkuvan villieläimen silmä ja valaisi esineitä, jotka eivät olisi kaivanneet näytteillepanoa. Joukko riepuja, luukasa, kurja vuode, pari kolme rikkinäistä tuolia tai jakkaraa, mustat seinät ja vielä mustempi katto — siinä kaikki, mihin välkehtivät liekit loivat valoaan. Kun eukko, jättiläismäisen ja vääristyneen varjonsa häilähdellessä puolittain hänen takanaan olevalla seinällä, puolittain ylhäällä katossa, istui kumartuneena muutamien nihkeän lieden irtonaisten tiilikivien yli — sillä oikeaa uunia ei huoneessa ollut — oli hän sen näköinen kuin odottaisi jostakin noidan alttarista suosiollista merkkiä. Ja jolleivät hänen kalisevat leukapielensä ja vapiseva leukansa olisi liikkuneet liian usein ja nopeasti hiljalleen lepattavaan tuleen verraten, olisi se näyttänyt vuorotellen leimahtavan ja taas sammuvan liekin luomalta harhakuvalta kasvoilla, jotka olivat yhtä liikkumattomat kuin itse hahmokin.
Jos Florence olisi seissyt tässä huoneessa ja nähnyt tuon olennon, jonka varjo kuvastui seinälle ja kattoon, olisi yksi ainoa silmäys riittänyt johdattamaan hänen mieleensä kelpo rouva Brownin, vaikka hänen lapsuusmuistonsa tästä hirveästä eukosta ehkä oli yhtä eriskummainen ja liioiteltu totuuden väännös kuin seinällä oleva varjo. Mutta Florence ei ollut siellä katselemassa, ja vanha rouva Brown pysyi tuntemattomana, istuessaan kenenkään huomaamatta tuleen tuijottaen.
Kuullessaan tavallista kovempaa ropinaa sateen kohistessa alas savutorvea pitkin oikeana virtana, eukko kohotti päätänsä kärsimättömästi. Tällä kertaa hän ei enää antanutkaan päänsä vaipua, sillä ovenripaan tarttui käsi, ja heti sitten kuului askelia huoneessa.
»Kuka siellä on?» kysyi hän katsahtaen olkapäänsä yli.
»Eräs, joka tuo uutisia», kuului vastaus naisen äänellä.
»Uutisia? Mistä?»
»Kaukaa.»
»Merenkö takaa?» huudahti eukko ja hypähti pystyyn.