»Niin, meren takaa.»
Eukko kokoili kekäleet kiireesti yhteen ja astui sitten vieraan luo, joka oli sulkenut oven ja seisoi keskellä huonetta. Hän laski kätensä likomärälle viitalle ja käänsi vastustelemattoman olennon niin, että tuli valaisi piirteitä paremmin. Mutta kun hän ei nähnyt, mitä oli odottanut, hellitti hän viitan ja päästi valittavan, pettymystä ja tuskaa ilmaisevan huudahduksen.
»Mikä on hätänä?» kysyi vieras.
»Ohhoi! Ohhoi!» vaikersi eukko, kääntäen kasvonsa ylöspäin.
»Mikä on hätänä?» kysyi vieras taas.
»Ei se olekaan minun tyttöni!» huusi vanhus kohottaen kätensä ja pannen ne ristiin päänsä päälle. »Missä on minun Aliceni? Missä on minun kaunis tyttäreni? Onko hänet tapettu?
»Ei ainakaan vielä, jos nimenne on Marwood», sanoi vieras.
»Oletteko siis tavannut tytärtäni? Onko hän kirjoittanut minulle?»
»Hän sanoi, ettette osaa lukea.»
»Enhän minä osaakaan!» valitti eukko väännellen käsiään.