»Eikö teillä ole täällä valoa?» kysyi vieras katsellen ympärilleen.
Eukko pudisti päätään ja mutisi itsekseen jotakin kauniista tyttärestään, toi nurkkakaapista kynttilän, piti sitä vapisevin käsin tulessa, sai sen vaivoin syttymään ja pani sitten pöydälle. Sen likainen sydän paloi aluksi hämärästi, kun se melkein tukahtui omaan taliinsa, ja kun eukon sumeat ja heikot silmät saattoivat erottaa jotakin sen valossa, istui hänen vieraansa käsivarret ristissä, silmät alas luotuina ja päässä ollut liina pöydällä hänen vieressään.
»Alice-tyttöni lähettää siis minulle jonkin suullisen sanoman?» mutisi eukko odotettuaan jonkin hetken. »Mitä hän sanoi?»
»Katso!» virkkoi toinen.
Eukko toisti tämän sanan pelästyneellä, epävarmalla äänellä ja varjostaen silmiään katsahti puhujaan, eri tahoille huoneeseen ja sitten taas vieraaseen.
»Katso vielä, äiti!» sanoi vastatullut.
Taas eukko silmäili ympärilleen huoneessa, sitten vierasta ja vielä kerran eri puolille. Sitten hän sieppasi nopeasti kynttilän käteensä, piteli sitä vieraan kasvojen edessä, kirkaisi, pani kynttilän pois ja alkoi häntä halailla.
»Se on minun tyttöni! Oma Aliceni! Kaunis tyttöni, joka elää ja on tullut takaisin!» huusi eukko heilutellen itseään edestakaisin rintaa vasten, joka sieti hänen syleilyään kylmästi. »Se on minun tyttöni, kaunis Aliceni, joka on tullut takaisin!» kirkui hän taas, vaipuen lattialle toisen eteen, syleillen hänen polviaan, painaen päänsä niitä vasten yhä heilutellen itseään edestakaisin ja ilmaisten iloaan kaikilla mahdollisilla rajuilla tavoilla.
»Niin, äiti», vastasi Alice kumartuen hetkeksi eteenpäin ja suudellen häntä, mutta koettaen samalla irtautua syleilystä. »Vihdoinkin olen tullut. Päästähän, äiti, päästä irti. Nouse ja istu tuolillesi. Mitä hyötyä tästä on?»
»Hän on tullut takaisin kovempana kuin lähti!» huudahti äiti katsahtaen hänen kasvoihinsa ja pitäen yhä kiinni hänen polvistaan. »Hän ei välitä minusta! Kaikkien näiden vuosien kuluttua ja kaiken sen kurjan elämän jälkeen, jota olen viettänyt!»