»No mutta, äiti!» virkkoi Alice pudistaen repaleisia hameitaan irroittuakseen eukosta. »Silläkin asialla on kaksi puolta. Minulla on ollut yhtä monta vuotta kuin sinullakin ja olen kokenut kurjuutta samoin kuin sinäkin. Nouse nyt pystyyn, nouse vihdoinkin!»
Hänen äitinsä nousi, itki ja väänteli käsiään, seisten pienen matkan päässä. Sitten hän otti taas kynttilän käteensä, kiersi Alicen ympäri ja tarkasteli kiireestä kantapäähän, hiljaa valitellen kaiken aikaa. Pantuaan kynttilän pöydälle hän istuutui, löi käsiään yhteen ja heilutteli itseään puolelta toiselle, yhä valitellen ja voihkien.
Alice riisui märän viittansa ja pani sen syrjään. Sitten hän istuutui niinkuin ennenkin ja kädet ristissä, silmät tuleen tuijottaen, kuunteli halveksivan näköisenä vanhan äitinsä tolkutonta valitusta.
»Luulitko minun palaavan yhtä nuorena kuin lähdin, äiti?» virkkoi hän vihdoin kääntäen silmänsä eukkoon. »Oletko kuvitellut, että sellainen vieraissa maissa vietetty elämä kuin minun olisi edullinen ulkomuodolle? Saattaisi niin luulla sinua kuunnellessa!»
»Ei se sitä ole!» huudahti äiti. »Kyllä hän sen tietää!»
»Mitä se sitten on?» vastasi tytär. »Jospa se olisi jotakin, mikä pian menee ohi, äiti, tai muuten löydän täältä tieni helpommin ulos kuin sisään.»
»Kuulkaapas tuota! Kaikkien näiden monien vuosien kuluttua hän uhkaa lähteä luotani samassa kun on tullutkin.»
»Sanon sinulle, äiti, toisen kerran, että minulla on takanani kurjia vuosia samoin kuin sinullakin», virkkoi Alice. »Tullut takaisin kovempana? Tietysti olen tullut takaisin kovempana. Mitä muuta odotit?»
»Kovempana minulle! Omalle rakkaalle äidilleen!»
»En tiedä kuka ensin alkoi minua koventaa, jollei oma rakas äitini», vastasi tytär kädet ristissä, otsa rypyssä ja huulet yhteen puristettuina kuin olisi päättänyt väkivoimalla torjua jokaisen hellemmän tunteen rinnastaan. »Kuuleppas nyt, äiti, sanon sinulle pari sanaa. Jos nyt voimme ymmärtää toisiamme, meidän ehkä ei enää tarvitse erota. Minä lähdin tyttönä ja olen tullut takaisin naisena. Lähtiessäni en paljon välittänyt velvollisuudentunnosta, ja voisit rohkeasti vannoa, etten ole parempana palannut. Mutta oletko sinä hyvin tuntenut velvollisuutesi minua kohtaan?»