»Minäkö!» huusi eukko. »Omaa lastani kohtaan! Äitikö tuntenut velvollisuuttaan omaa lastaan kohtaan!»
»Se kuulostaa luonnottomalta, vai mitä?» vastasi tytär ja käänsi äitiinsä päin kylmästi jäykät, häikäilemättömät, kovat ja kauniit kasvonsa. »Mutta olen ajatellut sitä joskus omien yksinäisten vuosieni kuluessa, kunnes olen siihen tottunut. Olen kuullut jonkun puhuvan velvollisuudesta ensimmäisenä ja viimeisenä, mutta silloin on aina ollut puhe minun velvollisuudestani toisia ihmisiä kohtaan. Välistä olen ihmetellyt — ajankuluksi — eikö kenelläkään ole ollut mitään velvollisuuksia minua kohtaan.»
Hänen äitinsä istui huojutellen itseään yhä edestakaisin ja pudistaen päätään, mutta epätietoiseksi jäi, oliko tarkoituksena ilmaista suuttumusta vai katumusta vai kieltoa vai johtuiko se ainoastaan hänen ruumiillisesta heikkoudestaan.
»Oli kerran lapsi, jonka nimi oli Alice Marwood», jatkoi tytär naurahtaen ja katsahti alas itseensä tylyn ivallisesti. »Hän oli syntynyt köyhyydessä ja laiminlyönnissä ja siinä myös kasvanut. Ei kukaan häntä opettanut, ei kukaan astunut askeltakaan häntä auttaakseen, ei kukaan välittänyt hänestä.»
»Eikö kukaan?» toisti äiti osoittaen itseään ja lyöden rintaansa.
»Ainoa huolenpito, joka tuli hänen osakseen», sanoi tytär, »oli se, että häntä toisinaan lyötiin, pidettiin nälässä ja toruttiin. Hänen olisi ollut parempi ilman sellaista huolenpitoa. Hän kasvoi sellaisessa kodissa kuin tämä on ja kaduilla itsensä tapaisten kurjien pikku olentojen joukossa. Ja kuitenkin säilyi hänen kauneutensa sellaisenkin lapsuuden jälkeen. Sitä pahempi hänelle. Parempi olisi ollut, jos häntä rumuutensa vuoksi olisi vainottu ja kiusattu vaikka kuoliaaksi!»
»Jatka! Jatka!»
»Niin jatkankin. Oli kerran tyttö, jonka nimi oli Alice Marwood. Hän oli kaunis. Häntä opetettiin liian myöhään ja silloinkin väärin. Hänestä pidettiin liian hyvää huolta, häntä harjoitettiin liian paljon, autettiin liian paljon eteenpäin ja katseltiin liian paljon! Sinä olit kovin ihastunut häneen — sinä elit silloin paremmissa oloissa. Samaa kuin sille tytölle, tapahtuu tuhansille joka vuosi. Se oli vain turmio — ja siihen hän oli syntynytkin.»
»Kaikkien näiden vuosien kuluttua!» valitti eukko. »Taas tyttäreni aloittaa saman virren.»
»Hän pääsee pian loppuun», virkkoi tytär. »Oli kerran rikollinen, jonka nimi oli Alice Marwood — tyttö vielä, mutta hyljätty ja maailmalle työnnetty. Hän joutui oikeuden eteen, ja hänet tuomittiin. Kylläpä oikeuden herrat puhuivat siitä, ja vakavasti tuomari huomautti hänen velvollisuudestaan ja siitä, että hän oli tuhlannut luonnonlahjansa — niinkuin tuomari ei olisi tietänyt paremmin kuin kukaan muu siellä, että ne olivat olleet hänelle kiroukseksi — ja hän saarnasi lain voimakkaasta käsivarresta, joka oli niin kovin voimakas suojaamaan häntä hänen ollessaan viaton, avuton ja kurja lapsi, ja kaikki oli juhlallista ja uskonnollista. Tosiaankin olen ajatellut sitä monta kertaa sen jälkeen!»