Hän pani käsivartensa lujasti ristiin rinnalleen ja nauroi sellaisella äänellä, johon verrattuna eukon ulvominen tuntui sointuvalta.
»Sitten Alice Marwood lähetettiin rangaistussiirtolaan, äiti», jatkoi hän, »oppimaan velvollisuudentuntoa siellä, missä oli kaksikymmentä kertaa vähemmän velvollisuudentuntoa ja enemmän pahuutta ja vääryyttä ja häpeää kuin täällä. Ja Alice Marwood on tullut takaisin naisena. Sellaisena naisena, jollaiseksi hänen täytyi tulla kaiken tämän jälkeen. Arvatenkin tulee se aika, jolloin hänen osakseen tulee vielä enemmän juhlallisuutta, vielä kauniimpia puheita ja vieläkin ankarampi lain käsivarsi — ja silloin hänestä tulee loppu, mutta herrojen ei tarvitse pelätä joutuvansa työttömiksi. Paraikaa kasvaa isoja joukkoja kurjia pikku olentoja, poikia ja tyttöjä, kaikilla niillä kaduilla, joiden varsilla herrat asuvat, ja ne hankkivat heille kyllin työtä, jotta he saavat kootuksi itselleen omaisuuden.»
Eukko nojasi kyynärpäitään pöytään ja peittäen kasvonsa molemmin käsin teeskenteli olevansa hyvin surullinen — tai ehkä todella olikin.
»No niin, äiti, nyt olen lopettanut», sanoi tytär tehden päällään liikkeen kuin päästäkseen siten eroon asiasta. »Olen sanonut kylliksi. Älkäämme puhuko siitä, että meillä pitäisi olla velvollisuudentuntoa. Sinun lapsuutesi oli luullakseni samanlainen kuin minunkin. Sitä pahempi meille kummallekin. Minun ei tarvitse moittia sinua tai puolustella itseäni. Miksi niin tekisinkään? Se on kaikki jo kauan sitten mennyttä. Mutta minä olen nainen — en enää tyttö — eikä sinun ja minun tarvitse panna elämäntarinaamme näytteille niinkuin herrat tekivät oikeussalissa. Me kyllä tunnemme sen.»
Niin haaksirikkoutunut ja vajonnut kuin hän olikin, ilmeni hänen kasvoissaan ja vartalossaan kuitenkin sellainen kauneus, että jokaisen, joka katseli häntä vähänkään tarkkaavasti, täytyi huomata se silloinkin, kun niillä kuvastui kaikkein häijyin ilme. Kun hän oli vaiennut, kun hänen siihen asti niin tylyt ja kiihkeät kasvonsa olivat rauhoittuneet ja kun hänen tummien, tuleen tuijottavien silmiensä ilme muuttui häikäilemättömästä pehmeämmäksi, melkein surulliseksi, silloin loisti hänen kurjuutensa ja väsymyksensä läpi kuin säde langenneen enkelin entisestä loistosta.
Tarkasteltuaan häntä hetken aikaa ääneti uskalsi vanha äiti hiljaa siirtää kuihtuneen kätensä pöydän yli vähän lähemmäksi ja huomattuaan, että tytär salli sen, kosketti hänen kasvojaan ja silitti hänen tukkaansa. Alicesta nähtävästi tuntui, että ainakin tämä kiintymyksen osoitus oli vilpitön, minkä vuoksi hän ei tehnyt mitään liikettä sitä torjuakseen. Niin äiti lähestyi häntä vähitellen, sitoi hänen tukkansa uudelleen, riisui hänen märät kenkänsä, mikäli ne sitä nimeä enää ansaitsivat, levitti jotakin kuivaa hänen olkapäilleen, puuhaili nöyrästi hänen ympärillään ja mutisi itsekseen tuntiessaan yhä selvemmin tyttärensä entiset piirteet.
»Nähdäkseni olet kovin köyhä, äiti», virkkoi Alice katsellen ympärilleen istuttuaan hiljaa jonkin aikaa.
»Rutiköyhä, kultaseni», vastasi eukko.
Hän ihaili tytärtään ja samalla pelkäsi. Ehkä hänen ihailunsa oli alkuisin vanhoilta ajoilta, jolloin hän ensi kerran näki jotakin kaunista kurjassa taistelussaan olemassaolon puolesta. Ehkä hänen pelkonsa oli jollakin lailla johtunut hänen elämäänsä äsken luodusta yleissilmäyksestä. Olkoon sen laita kuinka tahansa, hän seisoi alistuvan ja kunnioittavan näköisenä lapsensa edessä ja kumarsi päätänsä kuin surkeasti pyytäen päästä enemmistä moitteista.
»Millä sinä olet elänyt?»