Bunsby vain huokasi.
»Kuuleppas», sanoi kapteeni tyrkäten häntä kyynärpäällään, »nyt on sopiva aika. Karkaa tiehesi! Minä peitän jälkesi. Aika kiitää, Bunsby! Vapautesi on täpärällä. Tahdotko?»
Bunsby ei liikahtanut.
»Bunsby», kuiskasi kapteeni, »tahdotko, kysyn toisen kerran?»
Bunsby ei tahtonut toisellakaan kerralla.
»Bunsby!» ahdisti kapteeni. »Vapautesi tähden, tahdotko, kolmannen kerran? Nyt tai ei koskiin!»
Bunsby ei karannut silloin eikä koskaan, sillä heti tämän jälkeen hän joutui rouva MacStingerin aviopuolisoksi.
Kapteenista tuntui tässä kirkollisessa toimituksessa kauheimmalta asianhaaralta se syvä harrastus, jota Juliana MacStinger osoitti sitä kohtaan. Tuntui peloittavalta ajatella sitä kaikkien sielunvoimain jännittämistä, jolla tuo lupaava lapsi, äitinsä ilmetty kuva, tarkkasi vihkiäismenoja. Kapteeni saattoi jo mielessään kuvitella loppumatonta sarjaa ansaan joutuneita miehiä. Hän näki ajatuksissaan vuosisatoja kestävää sortoa ja pakkoa, jonka alaiseksi merimiehet joutuisivat. Se oli paljon merkittävämpi näky kuin rouva Bokumin tai toisen naisen horjumaton lujuus tai pienen korkeahattuisen herran riemu tai edes rouva MacStingerin kammottava taipumattomuus. Nuoret MacStingerit ymmärsivät hyvin vähän siitä, mitä oli tekeillä, ja välittivät siitä vielä vähemmän. Heidän pääasiallisena harrastuksenaan oli toinen toisensa puolikengille astuminen, mutta nämä villit lapset olivat sitäkin selvempänä vastakohtana Julianan varhaiskypsälle naisellisuudelle. Vuoden parin kuluttua, ajatteli kapteeni, olisi tuon neitosen kanssa saman katon alla asuminen täydellinen turmio.
Toimitus päättyi siten, että nuoret perheenjäsenet kävivät yhteisvoimin käsiksi Bunsbyyn, nimittäen häntä hellästi isäkseen, ja pyytelivät häneltä rahaa. Kun nämä rakkauden puuskat olivat päättyneet, tahtoi kulkue lähteä taas ulos, mutta sitä viivytti hetkisen Alexander MacStingerin odottamaton mielenpurkaus. Tämä lapsikulta näytti mielessään liittävän yhteen rukoushuoneen ja hautakivet silloin, kun ei sinne menty tavalliseen jumalanpalvelukseen. Nyt hän ei voinut käsittää muuta kuin että aiottiin säädyllisesti haudata hänen äitinsä ja ikipäiviksi häneltä riistää. Niinpä hän tuskissaan parkui hämmästyttävän kovaa ja kävi ihan mustaksi kasvoiltaan. Vaikka nämä hellän kiintymyksen merkit lienevätkin liikuttaneet hänen äitinsä sydäntä, ei hänen luonteeseensa kuulunut sallia siitä johtuneen mielihyvän tunteen muuttua heikkoudeksi. Turhaan koetettuaan palauttaa pienokaista järkiin ravistelulla, tyrkkimisellä ja ärjymisellä hän vei pikku pojan sylissään ulos ja yritti toista keinoa. Hääseurue sai seurata tapausten kehittymistä kuullessaan nopeasti toisiaan seuraavia läiskäyksiä, jotka muistuttivat kättentaputuksia, ja nähdessään vähän senjälkeen Alexanderin makaamassa kylmällä kivipihalla ihan punaisena, surkeasti voivotellen.
Hääkulkue, joka nyt taas saattoi järjestyä, lähti liikkeelle Brig-aukiolle päin, missä hääateria odotti, ja katurahvas huuteli Bunsbylle monia hupaisia onnentoivotuksia hänen vastasaavutetun onnensa johdosta. Kapteeni seurasi mukana ovelle asti, mutta kävi levottomaksi rouva Bokumin ystävällisemmän käytöksen vuoksi, sillä vapauduttuaan raskaasta velvollisuudestaan — naisten valppaus oli näet tuntuvasti vähentynyt, sittenkun sulhanen oli turvallisesti vihitty — jouti tämä rouva paremmin osoittamaan harrastustaan saattajallensa. Senvuoksi kapteeni nyt erosi koko seurueesta ja sen uhrista puolustellen lähtöään sillä tekosyyllä, että oli aikaisemmin luvannut mennä muualle. Toisena levottomuuden syynä olivat ne tunnonvaivat, joita hän kärsi ajatellessaan olleensa ensimmäisenä aiheena Bunsbyn joutumiseen satimeen, vaikkei ollut osannut sitä aavistaakaan, vaan oli luottanut rajattomasti filosofin voimiin.