Yleensä hän tunsi aina läsnäolevan tyttärensä, vaikka kuumehoureissaan usein sekoitti ne olot, joissa hän nyt puhui Florencelle. Niinpä hän toisinaan puheli siinä mielessä kuin hänen poikansa olisi vasta äsken kuollut. Silloin hän mainitsi, että vaikkei hän ollutkaan sanonut mitään Florencen alituisesta vaalimisesta pikku sairasvuoteen ääressä, hän kuitenkin oli nähnyt sen — hyvinkin nähnyt. Ja samalla hän peitti kasvonsa nyyhkyttäen ja ojensi taas kuihtuneen kätensä. Toisinaan hän kysyi Florencea häneltä itseltään. »Missä Florence on?» »Tässä, isä.» »En tunne häntä!» huusi sairas. »Me olemme olleet erossa niin kauan, etten tunne häntä!» Ja silloin valtasi hänet jäykistävä pelko, kunnes Florence sai hänen kiihtymyksensä hellillä sanoilla lauhtumaan ja hänen silmistään virtaamaan kyyneliä, joita toisilla kerroilla koetti niin innokkaasti kuivata.
Dombey houraili toisinaan tuntikausia entisissä vaikutelmissaan, jonne Florence ei voinut häntä seurata, vaikka kuuntelikin tarkoin. Hän toisteli lapsellista kysymystä: »Mitä on raha?» ja mietti ja pohti sitä tapaillen sopivaa vastausta, milloin hajanaisesti, milloin vähän johdonmukaisemmin, ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ennen häneltä kysytty. Hän saattoi toistella entistä toiminimeään tuhansia kertoja ja käänsi joka kerta päätään pieluksella. Hän laski lapsiaan — yksi — kaksi — pysähtyi ja alkoi taas alusta samalla tavalla.
Mutta näin tapahtui vain silloin, kun hän oli pahimmin sekaisin. Kaikkina muina sairautensa vaiheina, etenkin silloin, kun hän oli selvimmillään, hän ajatteli vain Florencea. Useimmiten hän teki seuraavaa: hän palautti mieleensä sen yön, jota oli vielä niin hiljattain muistellut, sen yön, jolloin Florence tuli alas hänen huoneeseensa, ja kuvitteli, että hänen sydämensä iski häntä ja että hän lähti Florencen jäljestä ylös portaita häntä etsimään. Sitten hän taas sekoitti tämän ajan äskeisiin päiviin, jolloin lukemattomat jalan jäljet olivat häntä kiusanneet, hämmästyi niiden paljoutta ja alkoi laskea niitä seuratessaan Florencea. Silloin hän äkkiä huomasi verisiä jälkiä ilmestyneen toisten joukkoon. Ja tavantakaa avautui ovia, joiden lävitse hän näki kuvastimissa hirveitä aaveita, kuihtuneita miehiä, kätkemässä jotakin povelleen. Mutta lukemattomien jalanjälkien, veristenkin, seassa hän näki siellä täällä Florencen askelia yhä menossa edellä. Ja hänen rauhaton henkensä harhaili seuraten ja lukumäärää laskien yhä kauemmaksi ja korkeammalle, ikäänkuin valtavan tornin huippuun, jonne kesti vuosikausia kiivetä.
Eräänä päivänä hän kysyi, eikö se ollut Susan, jonka hän oli kuullut puhelevan pitkän aikaa sitten.
Florence vastasi: »Oli, isä kulta», ja kysyi, tahtoiko hän tavata
Susania.
Sairas vastasi: »Hyvin mielelläni», ja Susan ilmestyi väristen ja hämillään hänen vuoteensa viereen.
Se näytti suuresti huojentavan potilaan mieltä. Hän pyysi, ettei Susan lähtisi pois, vaan uskoisi, että hän antoi anteeksi kaikki, mitä Susan oli sanonut. Sitten hän kertoi, että Florencen ja hänen välinsä olivat nyt ihan toisenlaiset ja että he olivat hyvin onnellisia. Ja vahvistaakseen sanojaan hän tarttui Florencen päähän ja veti sen pielukselle viereensä.
Tällaisena hän pysyi monta viikkoa. Vihdoin hän rauhoittui maatessaan vuoteellaan heikkona miehen varjona ja puhuen niin hiljaisella äänellä, että toiset saattoivat erottaa hänen sanansa vain panemalla korvansa hänen huultensa kohdalle. Hänelle tuotti hiljaista nautintoa maata siinä akkunan ollessa auki katsellen kesäistä taivasta ja puita ja iltaisin auringonlaskua, seurata silmillään pilvien ja lehtien varjoja, jotka herättivät hänessä myötätuntoa. Se olikin luonnollista, sillä hänelle eivät elämä ja maailma enää merkinneet muuta.
Nyt hän alkoi näyttää huomaavansa Florencen väsyvän ja koetti voittaa heikkoutensa kuiskaamalla hänelle: »Mene kävelemään, lapsi kulta, raittiiseen ilmaan. Mene hyvän miehesi luokse!» Kerran hän viittasi huoneeseen tulleen Walterin astumaan lähemmäksi ja kumartumaan, puristi hänen kättään ja vakuutti kuiskaten, että hän tiesi kuollessaan voivansa uskoa tyttärensä hänen haltuunsa.
Eräänä iltana, jolloin Florence ja Walter istuivat auringonlaskun aikana hänen huoneessaan, mikä oli hänelle hyvin mieluista, alkoi Florence hyräillä hiljaisella äänellä sylisään olevalle pienokaiselle vanhaa säveltä, jota oli niin usein laulanut velivainajalleen. Sairas ei sietänyt sitä silloin, vaan kohotti vapisevan kätensä pyytäen Florencea lopettamaan. Mutta seuraavana päivänä hän pyysi Florencea laulamaan sitä, vieläpä sitten useinkin iltaisin, kuten Florence tekikin. Sairas kuunteli kasvot kääntyneinä toisaalle.