Kerran Florence istui akkunan ääressä, käsityökori hänen ja Susanin välillä, joka yhä oli hänen uskollinen toverinsa. Sairas oli vaipunut unenhorrokseen. Ilta oli ihana; kestäisi vielä pari tuntia pimeän tuloon. Tämä rauhallisuuspa hiljaisuus teki Florencen hyvin miettiväiseksi. Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin vuoteessa makaava, nyt niin muuttunut mies oli ensiksi esittänyt hänelle kauniin uuden äitipuolen, ja hätkähti Walterin nojautuessa takaapäin hänen tuolinsa ylitse.
»Florence rakas», virkkoi Walter, »portailla on eräs, joka haluaa puhua kanssasi».
Walterin ilme näytti Florencesta kovin vakavalta ja pakotti hänet kysymään, oliko jotakin tapahtunut.
»Ei, ei mitään, kultaseni», vastasi Walter. »Minä olen itse tavannut sen herran ja puhunut hänen kanssaan. Ei mitään ole tapahtunut. Tule nyt.»
Florence pisti kätensä hänen kainaloonsa ja seurasi häntä alakertaan, uskoen isänsä mustasilmäisen rouva Tootsin hoitoon, joka istui työssään niin uutterana ja reippaana kuin mustasilmäiset naiset voivat. Puutarhan puolella olevassa hauskassa pikku vierashuoneessa istui muuan herra, joka nousi seisomaan ja lähestyi Florencea, mutta kääntyikin sitten kummallisten säärtensä ohjaamana toiseen suuntaan ja pysähtyi pöydän viereen.
Silloin Florence muisti Feenix-serkun, jota ei ollut ensiksi tuntenut varjossa. Feenix-serkku tarttui hänen käteensä ja onnitteli häntä hänen avioliittonsa vuoksi.
»Minä olisin tosiaankin suonut», virkkoi hän istuutuen sitten, kun Florencekin istui, »että olisin aikaisemmin saanut esittää onnentoivotukseni, mutta niin monta tuskallista tapausta on seurannut toinen toisensa kintereillä, että olen itsekin ollut kirotussa tilassa ja täysin kykenemätön kaikkeen seurusteluun. Ainoa seura, jonka kanssa olen ollut tekemisissä, olen ollut minä itse, ja kaikkea muuta kuin imartelevaa on ihmisen hyvälle käsitykselle hänestä itsestään tietää tosiaankin ikävystyttävänsä itsensä ihan kuoliaaksi.»
Florence arvasi tämän herran käytöksessä ilmenevästä epämääräisestä vähäisyydestä ja levottomuudesta ja yhtä paljon Walterin koko olemuksesta, että vielä seuraisi jotakin muuta, mikä lähemmin koskisi tiettyä päämäärää.
»Olen kertonut ystävälleni herra Gaylle, jos minulle suodaan kunnia häntä siksi sanoa, iloitsevan! kuullessani, että ystäväni Dombey on varmasti paranemassa», jatkoi Feenix-serkku. »Uskon, ettei ystäväni Dombey salli mielensä liiaksi lannistua pelkästä omaisuutensa menettämisestä. En voi väittää koskaan tunteneeni suurta surua omaisuuden menettämisen vuoksi, sillä minulla ei ole tosiaankaan koskaan ollut suurta omaisuutta menetettävänä. Mutta niin paljon kuin minulle on ollut mahdollista menettää, olen myös menettänyt enkä huomaa mielestäni erikoisesti siitä huolehtivani. Tiedän, että ystäväni Dombey on kirotun rehellinen mies, ja varmasti tuottaa hänelle suurta lohdutusta se tieto, että se on yleinen mielipide. Ei edes Tommy Screwzer — joka on erittäin sapekas mies ja jonka ystäväni Gay luultavasti tuntee — voi kiistää sitä tosiasiaa vastaan.»
Florence tunsi entistä selvemmin, että jotakin oli tulossa, ja odotti sitä vakavana, niin vakavana, että Feenix-serkku vastasi, ikäänkuin hän olisi puhunut.