Kellareihin haudattu viini vanhenee samoin kuin vanha madeirakin aikanaan, ja pulloja peittävä pölyn ja seittien kerros käy yhä paksummaksi.
Syyspäivät ovat kirkkaat, ja merenrannalla näkee usein nuoren naisen ja valkotukkaisen herran. Heidän vieressään tai heidän lähettyvillään on kaksi lasta, poika ja tyttö. Ja vanha koira on tavallisesti mukana.
Valkotukkainen herra kävelee pikku pojan kanssa, puhelee hänelle, auttaa leikissä, hoivailee ja vartioi häntä ikäänkuin pienokainen olisi hänen elämänsä päämäärä. Jos lapsi vaipuu mietteisiinsä, käy vanhuksen samoin. Ja joskus lapsen istuessa hänen vieressään ja katsellessa hänen kasvoihinsa jotakin kysellen hän ottaa hennon käden omaansa ja pitää sitä siinä unohtaen vastata.
Silloin lapsi sanoo: »Kuuleppa, isoisä, olenko nyt taas niin kovasti pienen eno-vainajani näköinen?»
»Olet, Paul. Mutta hän oli heikko, ja sinä olet hyvin vahva.»
»Niin, minä olen hyvin vahva.»
»Ja hän makasi pienessä vuoteessa rannalla, mutta sinä jaksat juoksennella mielin määrin.»
Ja niin he lähtevät taas liikkeelle puuhakkaina, sillä valkotukkaisesta herrasta on hauskinta nähdä lapsi vapaudessaan telmimässä, ja heitä seuraa tarina heidän rakkaudestaan.
Mutta ei kukaan paitsi Florence tiedä, kuinka suuresti valkotukkainen herra rakastaa pikku tyttöä. Sitä tarinaa ei kukaan kerro. Lapsi itsekin melkein ihmettelee jonkinlaista salaperäisyyttä, jolla isoisä sen verhoo, pitäen sitä sydämensä kätkössä. Hän ei siedä nähdä pilven varjoakaan lapsen otsalla eikä jätä häntä yksin istumaan. Hän kuvittelee, että lapsi tuntee olevansa laiminlyöty, ellei ketään ole likellä. Hän hiipii katsomaan pienokaista tämän nukkuessakin. Hänestä on hauskaa, kun lapsi aamulla tulee häntä herättämään. Kun ei ketään muita ole saapuvilla, osoittaa hän pienokaiselle rakkauttaan hellimmin. Silloin tyttönen joskus virkkaa:
»Rakas isoisä, miksi itket minua suudellessasi?»