»Isäkö? Isän määräyksestä Walter lähti ulkomaille. Hän hukkui matkalla haaksirikossa», vastasi Florence nyyhkyttäen.
»Tietääkö isäsi, että hän on kuollut?» kysyi Edith.
»Sitä en osaa sanoa, äiti. En tiedä sitä ollenkaan. Äitikulta!» huudahti Florence tarttuen Edithiin kuin apua etsien ja kätkien kasvonsa hänen rintaansa vasten, »sinähän olet nähnyt —»
»Hiljaa! Hiljaa, Florence.» Edith oli kalvennut ja puhui niin vakavasti, ettei hänen olisi tarvinnut panna kättään esteeksi Florencen huulille. »Kerro minulle ensin kaikki Walterista. Anna minun kuulla hänen tarinansa alusta loppuun.»
Florence kertoi sen ja muuta, mitä siihen kuului, vieläpä Tootsinkin ystävyydestä, josta suuressa surussaankaan tuskin saattoi puhua hymyilemättä, vaikka olikin Tootsille kovin kiitollinen. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, jota Edith oli kuunnellut alusta asti tarkkaavasti, pidellen Florencen kättä, ja kun tuli hiljaisuus, virkkoi Edith:
»Mitä sinä tarkoitat minun nähneen, Florence?»
»Etten minä ole isän suosiossa, äiti», sanoi Florence äänessään sanaton pyyntö ja peitti kasvonsa nopeasti kuin äskenkin. »En ole koskaan ollut. En ole koskaan osannut olla isän mieliksi. Olen eksynyt tieltä, eikä minulla ole ollut ketään opastamassa sille takaisin. Oi, anna minun oppia sinulta, kuinka tulisin rakkaammaksi isälle. Opeta minua! Sinä osaat niin hyvin!» Sitten Florence tarttui häneen lujemmin ja lausui jotakin hajanaisia kiitollisuuden ja hellyyden sanoja. Nyt, kun hän oli keventänyt sydämeltään surullisen salaisuutensa, hän itki kauan, mutta ei niin tuskallisesti kuin aikaisemmin, sillä hän tunsi uuden äitinsä käsivarret kiertyneinä ympärilleen.
Huuliinsa asti kalvenneena ja kasvojensa ponnistellessa saadakseen takaisin maltillisen ilmeensä, kunnes niiden ylpeä kauneus oli jäykkä kuin kuolema, Edith katseli alas itkevään tyttöön ja suuteli häntä kerran. Sitten hän vähitellen irroitti itsensä, työnsi tytön kauemmaksi ja sanoi arvokkaasti ja rauhallisesti kuin marmorikuva äänellä, joka muuttui synkemmäksi hänen puhuessaan, mutta ei ilmaissut mitään muuta mielenliikutuksen merkkiä:
»Florence, sinä et tunne minua! Taivas varjelkoon siitä, että oppisit mitään minulta!»
»Enkö saa oppia sinulta?» kysyi Florence hämmästyneenä.