Mutta kun Florence oli vuoteessa ja huone oli pimeä, ellei ottanut lukuun hiiloksesta leviävää hehkua, palasi Edith ja sanoi, ettei hän voinut nukkua ja että hänen pukeutumishuoneensa oli yksinäinen. Hän veti tuolin uunin eteen ja tuijotti sammuviin kekäleisiin. Florencekin katseli niitä vuoteestaan, kunnes ne ynnä uunin edessä istuva komea olento aaltoilevine hiuksineen muuttuivat hämäräksi ja epäselväksi ja lopulta katosivat uneen.

Mutta nukkuessaankaan Florence ei voinut unohtaa epämääräistä vaikutelmaa siitä, mitä äsken oli tapahtunut. Se oli aiheena hänen uniinsa ja vaivasi häntä, milloin toisessa milloin toisessa muodossa, mutta aina se kiusasi häntä ja herätti pelontunteita. Hän oli etsivinään isäänsä erämaasta ja seuraavinaan hänen jälkiään ylös huimaaville kukkuloille ja alas syviin kaivoksiin ja luoliin. Hänelle oli uskottu eräs asia, joka voisi vapauttaa isän sanomattomista kärsimyksistä — hän ei tietänyt mistä tai miksi — mutta hän ei voinut mitenkään päästä perille ja vapauttaa isäänsä. Sitten hän näki isänsä kuolleena samassa huoneessa, jossa itse oli, ja samalla vuoteella ja käsitti, ettei isä ollut viimeiseen hetkeensä asti koskaan rakastanut häntä, ja heittäytyi hänen kylmää rintaansa vasten katkerasti itkien. Silloin hän näki äkkiä edessään maiseman, jossa virtasi joki, ja hän kuuli tutun, valittavan äänen huutavan: »Se juoksee yhä eteenpäin, Floy! Se ei ole koskaan pysähtynyt! Sinä kuljet sen mukana!» Ja hän näki isänsä jonkin matkan päässä ojentavan käsiään häntä kohden Walterin näköisen olennon seisoessa hänen rinnallaan hirveän vakavana ja hiljaisena. Jokaisessa hänen unessaan Edith liikkui edestakaisin joko hänen ilokseen tai surukseen, kunnes he kahden seisoivat synkän haudan reunalla, jonne Edith viittasi sormellaan. Hän katsoi sinne ja näki — mitä! — toisen Edithin makaavan pohjalla.

Kauhuissaan tästä unesta hän kirkaisi ja luuli heränneensä. Lempeä ääni kuului kuiskaavan hänen korvaansa: »Florence, Florence kulta, sehän on vain unta!» ja ojentaessaan käsivarsiaan hän hyväili vastaukseksi uutta äitiään, joka silloin poistui ovesta harmaassa aamuvalaistuksessa. Heti Florence nousi istualle ihmetellen, oliko todellakin niin tapahtunut vai ei, mutta muusta hän ei ollut varma kuin että aamu sarasti, että uunissa oli enää jäljellä sammunutta tuhkaa ja että hän oli yksin.

Niin kului sen päivän jälkeinen yö, jolloin onnellinen pari oli palannut kotiin.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Tupaantulijaiset

Monta seuraavaa päivää kului samalla lailla, paitsi että talossa oli paljon vierailuja, joihin myös vastattiin, ja että rouva Skewton piti omissa huoneissaan aamupäiväkutsuja, joissa majuri Bagstock oli tavallisesti läsnä. Florence ei näinä aikoina kohdannut kertaakaan isänsä katsetta, vaikka näki hänet joka päivä, eikä myöskään joutunut paljon puheisiin uuden äitinsä kanssa, joka esiintyi vallanhimoisena ja ylpeänä kaikille muille kuin hänelle — Florence ei voinut olla sitä huomaamatta — ja vietti usein hyvän aikaa hänen seurassaan äänettömänä ja miettiväisenä, vaikka lähetti aina hakemaan häntä tai tuli hänen luokseen saavuttuaan kotiin vierailulta ja käväisi hänen huoneessaan ennen nukkumaan menemistä kuinka myöhään tahansa eikä koskaan laiminlyönyt tilaisuutta häntä tavata.

Florence, joka oli toivonut niin paljon tästä avioliitosta, ei voinut olla välillä vertaamatta komeaa taloa entiseen ummehtuneeseen, synkkään kotiin ja ihmettelemättä, milloin siitä tosiaankin tulisi oikea koti, sillä hänellä oli sisäinen epäilys, ettei se ollut koti kenellekään, vaikka kaikki sujui niin ylellisesti ja säännöllisesti. Monta surullisen mietiskelyn hetkeä yöllä ja päivällä ja monta pettyneen toivon nostattamaa kyyneltä tuotti Florencelle se vakuutus, jonka hänen uusi äitinsä oli lausunut niin jyrkästi, ettei näet maailmassa ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi kykenemättömämpi opettamaan häntä saavuttamaan isänsä rakkautta. Ja pian Florence alkoi uskoa — päätti uskoa, lienee oikeammin sanottava — että Edith, joka paraiten tiesi, kuinka toivotonta oli koettaa voittaa tai muuttaa isän kylmyyttä häntä kohtaan, oli varoittanut häntä ja säälistä kieltänyt enää puhumasta mitään koko asiasta. Epäitsekkäänä tässä niinkuin kaikissa muissakin toimissaan ja mielikuvitelmissaan Florence mieluummin kärsi tämän uuden haavan tuottamaa tuskaa kuin olisi tarttunut pienimpäänkään totuuden enteeseen, mitä hänen isäänsä tuli. Levottomissa ajatuksissaankin hän tunsi vain hellyyttä isäänsä kohtaan. Muuten hän toivoi kodin muuttuvan onnellisemmaksi niin pian kuin uutuuden ja outouden aika päättyisi. Itseään hän ajatteli hyvin vähän ja valitteli vielä vähemmän.

Joskaan ei uuden perheen kukaan jäsen erikoisesti tuntenut kotiutuneensa, päätettiin, että ainakin rouva Dombeyn piti viipymättä julkisesti esiintyä kotona. Dombey ja rouva Skewton järjestivät sarjan juhlia äsken solmitun avioliiton kunniaksi ja tyydyttääkseen seurustelutarvetta. Ohjelma aloitettiin sillä, että rouva Dombeyn tuli olla kotona määrättynä iltana ja että herra ja rouva Dombey samaksi illaksi kutsuivat suuren joukon yhteen soveltumattomia ihmisiä luokseen päivälliselle.

Dombey esitti siis luettelon useista Lontoon itäosan suurliikemiehistä, jotka hän puolestaan halusi saada kutsutuiksi juhlaan. Rouva Skewton edusti rakasta lastaan, joka oli ylpeän välinpitämätön koko asiasta, ja lisäsi vävynsä listaan toisen. Siinä oli länsiosassa asuvien nimiä, m.m. Feenix-serkun, joka ei ollut vielä palannut Baden-Badeniin suureksi vahingoksi omalle itselleen, ynnä kirjava joukko erisäätyisiä ja -ikäisiä koita, jotka olivat aikansa liehuneet hänen kauniin tyttärensä tai hänen oman liekkinsä ympärillä saamatta mitään pysyväistä vahinkoa siivilleen. Edithin määräyksestä merkittiin Florencekin päivällisvieraitten joukkoon, vaikka rouva Skewton ensin olikin esittänyt epäilyksiään ja vastaväitteitään. Florence otti ihmeissään ja äänettömänä osaa päivän tapauksiin, tajuten vaistollaan nopeasti, mikä vähänkään saattaisi olla epämieluista hänen isälleen.