Nämä tapaukset alkoivat siten, että Dombey, harvinaisen korkea ja jäykkä kaulaliina kaulassaan, käveli rauhattomasti edestakaisin vierashuoneessa päivällisajaksi määrättyyn hetkeen asti. Silloin saapui täsmälleen erään itäintialaisen, suunnattoman rikkaan liikkeen johtaja, jonka liivit näyttivät olevan vaatimattoman puusepän valmistamat käyttökelpoisesta laudasta, vaikka itse asiassa olivat räätälitaidon työtä ja valmistetut nankininimisestä kankaasta. Tämän vieraan otti Dombey yksin vastaan. Seuraava vaihe oli se, että Dombey lähetti terveisiä rouva Dombeylle ja täsmällisen ilmoituksen ajasta. Senjälkeen itäintialaisen liikkeen johtaja menetti keskustelukykynsä, ja koska Dombey ei mitenkään ryhtynyt häntä auttamaan, jäi hän tuijottamaan tuleen. Silloin ilmestyi apu rouva Skewtonin hahmossa, jota johtaja mieluisana alkuna illan seuraaviin vaiheisiin erehtyi pitämään rouva Dombeyna ja tervehti innostuneena.
Sitten, saapui pankinjohtaja, jonka huhu kertoi voivan ostaa kaikkea — myöskin ihmisluonteita, jos hänen päähänsä vain olisi juolahtanut vaikuttaa rahamarkkinoilla tähän suuntaan — mutta joka oli ihmeteltävän vaatimaton mies, melkeinpä kerskaili mitättömyydellään ja puhuessaan Thamesin varrella Kingstonissa sijaitsevasta »pikku tilastaan» sanoi sen juuri voivan tarjota herra Dombeylle vuoteen ja lampaankyljyksen, jos hän suvaitsisi siellä käydä. Naisia, virkkoi hän, saattoi niin syrjässä oleva mies tuskin kutsua luokseen — mutta jos rouva Skewton ja hänen tyttärensä, rouva Dombey, joskus sattuisivat niille tienoin ja soisivat hänelle sen kunnian, että tulisivat katsomaan pientä pensastarhaa, joka hänellä siellä oli, ja yksinkertaista pikku kukkatarhaa ynnä muuta tai vaatimatonta yritystä ananasviljelykseksi ja paria kolmea samantapaista laitosta, pitäisi hän sitä erinomaisena suosionosoituksena. Luonteensa mukaan tämä herra oli puettu hyvin yksinkertaisesti. Kaulaliinana hänellä oli kapea palttinakaistale, kengät olivat isot, takki oli hänelle liian väljä, housut taas liian ahtaat. Kun rouva Skewton sattumalta mainitsi oopperan, virkkoi tämä vieras, että hän kävi siellä hyvin harvoin, koska hänen varansa eivät sitä sietäneet. Hänelle näytti tuottavan suurta nautintoa sanoa näin, sillä tästä hetkestä alkaen säteilivät hänen kasvonsa, ja hänen silmistään loisti tyytyväisyys hänen katsellessaan seuruetta kädet housuntaskuissa.
Sitten ilmestyi rouva Dombey kauniina ja ylpeänä, täynnä ylenkatsetta ja uhmaa heitä kaikkia kohtaan ikäänkuin hänen päähänsä painettu morsiusseppele olisi teräsnauhainen kiehkura, pantu kiristämään häneltä suosiollisuutta, jota hän ei henkensä uhallakaan antaisi. Hänen mukanaan tuli Florence. Heidän astuessaan yhdessä huoneeseen synkisti Dombeyn kasvoja sama varjo, joka oli levinnyt niille kotiinpaluun päivänä. Mutta sitä ei kukaan huomannut, sillä Florence ei uskaltanut luoda katsettaan isänsä silmiin, ja Edithin välinpitämättömyys oli niin valtava, ettei hän kiinnittänyt pienintäkään huomiota mieheensä.
Nyt alkoi vieraita saapua yhä useampia. Lisää johtajia, yhdistysten puheenjohtajia, vanhahkoja naisia, joiden juhlapukuihin kuului oikeita kuormia päälaella, Feenix-serkku, majuri Bagstock, rouva Skewtonin ystävättäriä, joilla oli poskillaan sama terve väri ja kuihtuneella kaulallaan hyvin kallisarvoisia kaulakoristeita. Näiden joukossa oli eräs nuori, viidenseitsemättä ikäinen nainen, joka oli puettu tavattoman viileästi, mitä selkään ja hartioihin tuli, ja puhui viehättävästi sammaltaen. Hänen silmäluomensa pysyivät vain suurilla ponnistuksilla auki, ja hänen käytöksessään oli sitä nuoruuden huolettomuuteen niin usein liittyvää suloa, jota ei voi määritellä. Kun suurin osa Dombeyn listaan merkittyjä vieraita oli vaiteliasta väkeä ja rouva Dombeyn listaan merkityt enimmäkseen olivat puheliaita eikä kummankaan luettelon välillä ollut myötätuntoa, teki rouva Dombeyn luettelo salaisesta sopimuksesta liiton toista luetteloa vastaan, jonka henkilöt kuljeskelivat huoneissa hylättyinä tai etsivät itselleen turvapaikkaa nurkissa, törmäsivät uusia vieraita vastaan, joutuivat tungetuiksi sohvien taakse, saivat aikamoisia tärähdyksiä päähänsä ulkoapäin avatuista ovista ja kokivat kaikenlaista vastoinkäymistä.
Kun ilmoitettiin päivällisen olevan pöydässä, tarjosi Dombey käsivartensa vanhalle naiselle, joka oli kuin karmosiininpunaisesta sametista tehty, seteleillä täytetty neulatyyny ja olisi tosiaankin voinut olla itse Threadneedle-kadun eukko, sillä niin rikas hän oli ja näytti yhtä taipumattomalta. Feenix-serkku vei pöytään rouva Dombeyn ja majuri Bagstock rouva Skewtonin, ja paljashartiainen nuori nainen työnnettiin itäintialaisen liikkeen johtajan viereen kuin sammuttajaksi. Muut naiset jätettiin jäljellä olevien herrojen nähtäviksi vierashuoneeseen, kunnes osa herroista teki rohkean päätöksen ja tarjoutui viemään heidät alakertaan, jossa nämä rohkeat tukkivat ruokasalin oven, sulkien seitsemän vähemmän rohkeaa miestä kivilattiaiseen eteiseen. Kun kaikki muut olivat tulleet sisään ja istuutuneet paikoilleen, ilmestyi vielä yksi noista vähemmän rohkeista hymyillen hämillään, hylättynä ja oman onnensa nojaan jätettynä. Hänen täytyi ylihovimestarin kanssa kiertää pöydän ympäri kahteen kertaan, ennenkuin löysi paikan itselleen, jolloin hänet lopulta sijoitettiin rouva Dombeyn vasemmalle puolelle. Siitä hetkestä alkaen tämä ujo mies ei enää kertaakaan nostanut päätänsä.
Tilavaa ruokasalia, jossa seurue istui välkkyvän pöydän ääressä, askaroiden säkenöivinä lusikkoineen, veitsineen, haarukkoineen ja lautasineen, olisi voinut pitää jäljennöksenä Tom Tiddlerin puutarhasta, jossa lapset poimivat kultaa ja hopeaa, Dombey oli Tiddlerinä ihailtavasti osansa mukainen, ja kallisarvoisesta harmaasta metallista valmistettu pitkä malja, joka erotti hänet rouva Dombeysta ja jonka reunoilla harmaat lemmenjumalat tarjosivat tuoksuttomia kukkiaan kaikille, oli kerrassaan vertauskuvallinen.
Feenix-serkku oli oikealla alallaan ja näytti hämmästyttävän nuorelta. Mutta hän oli välistä hajamielinen hyvällä tuulellaan — hänen muistinsa harhaili toisinaan kuten hänen säärensä — ja tällä kertaa hän tuotti koko seurueelle oikean väristyksen. Se tapahtui näin. Paljashartiainen nuori nainen, joka katseli Feenix-serkkua hellän tunteellisesti, oli viekkaasti saanut itäintialaisen liikkeen johtajan viemään hänet Feenix-serkun viereiselle tuolille. Palkinnoksi tästä hyvästä hän hylkäsi heti johtajan, joka kävi hyvin alakuloiseksi ja vaipui omiin ajatuksiinsa, kun häntä vielä lisäksi toiselta puolen varjosti synkkä musta samettihattu, joka oli luisevan ja puhumattoman, viuhkaa käyttelevän naisen päässä. Feenix-serkku ja nuori nainen puhelivat hyvin vilkkaasti ja hyväntuulisesti, ja jälkimäinen nauroi jollekin jutulle niin kovaa, että majuri Bagstock pyysi lupaa kysyä rouva Skewtonin nimessä (he istuivat näet vastapäätä, lähellä), eikö tuota juttua saisi pitää yhteisenä omaisuutena.
»Vakuutan teille kunniasanalla, ettei se ole minkään arvoinen», virkkoi Feenix-serkku, »eikä sitä tosiaankaan kannata toistaa. Se on suoraan sanoen vain Jack Adamsin kertoma juttu. Tahtoisin väittää, että ystäväni Dombey» — yleinen huomio oli nyt kohdistunut yksinomaan Feenix-serkkuun — »muistaa Jack Adamsin, Jackin; en tarkoita Joea, joka oli hänen veljensä. Niin, Jack, pikku Jack, jonka toinen silmä oli kierossa ja jonka puheessa oli vähän vikaa, istui parlamentissa jonkin pikku kaupungin edustajana. Meillä oli tapana valtiopäiväaikanani sanoa häntä V.L. Adamsiksi, koska hän oli erään alaikäisen nuorukaisen vuoteenlämmittäjä. Ehkä ystäväni Dombey on tuntenut sen miehen?»
Dombey, joka olisi yhtä hyvin voinut tuntea Guy Fawkesin, vastasi kieltävästi. Mutta silloin esiintyi odottamatta yksi seitsemästä ujosta miehestä, sanoi tunteneensa hänet ja lisäsi: »Hänellä oli aina paulakengät!»
»Juuri niin», sanoi Feenix-serkku, kumartuen eteenpäin nähdäkseen ujon miehen, ja hymyili hänelle rohkaisevasti pöydän alapäähän: »Se oli Jack. Joella oli —»