Kesken Feenix-serkun sydämellistä iloa tämän kertomuksen huippukohdasta kohtasi hänet äkkiä se väristys, joka oli kiertänyt pöydän ympäri kuin sähkökipinä, ja hän vaikeni. Ei yksillekään kasvoille ilmestynyt hymyä tämän päivällisten aikana löydetyn ainoan yleisen keskusteluaiheen johdosta. Syvä hiljaisuus seurasi ja ujo miesparka, joka oli ollut yhtä viaton tämän jutun ennakolta tietämiseen kuin vastasyntynyt lapsi, joutui siihen kurjaan asemaan, että sai lukea jokaisen silmistä olevansa seuran mielestä ikävän tilanteen aiheuttaja.

Dombeyn kasvot eivät suinkaan olleet taipuvaiset muuttamaan ilmettään, ja koska ne tänään olivat valautuneet juhlamuotoonsa, ei tuo juttu näyttänyt tekevän häneen muuta vaikutusta, kuin että hän keskellä hiljaisuutta vakuutti juhlallisesti, että se oli kerrassaan hyvä. Edith vilkaisi nopeasti Florenceen, mutta muuten hän pysyi ulkonaisesti tyynenä ja kylmäkiskoisena.

Päivällinen sujui hitaasti eri vaiheittensa läpi runsaine ruokineen ja viineineen, vieraitten saadessa nauttia kullan ja hopean näkemisestä, maan, ilman, tulen ja veden herkuista, hedelmäkasoista ja Dombeyn juhlissa käytetystä ylimääräisestä tavarasta — jäästä. Aterian viime hetkillä kuului yhtä mittaa koputuksia ovelle, ilmoittaen uusia vieraita saapuvan, joiden osuus juhlaan rajoittui sen haistamiseen. Kun rouva Dombey nousi, kannatti nähdä hänen miehensä, joka niska jäykkänä ja pää pystyssä piti ovea avoinna naisten vetäytyessä toiseen huoneeseen ja panna merkille, kuinka Edith pyyhälsi hänen ohitseen taluttaen Florencea.

Dombey oli vakava näky viinikarahvin takana istuessaan 'jäykän arvokkaana. Itäintialaisen liikkeen johtaja näytti avuttomalta yksinäisyydessään tyhjän pöydän päässä. Majuri oli sotilaallinen kertoessaan juttuja Yorkin herttuasta kuudelle seitsemästä ujosta miehestä (kunnianhimoinen ujo mies oli kokonaan syrjäytetty). Pankinjohtaja oli mitättömän näköinen tehdessään ihailijajoukolle jälkiruokaveitsellään pohjapiirustusta vähäpätöisestä ananastarhastaan. Feenix-serkku näytti miettivältä silitellessään pitkiä kalvosimiaan ja salavihkaa korjaillessaan tekotukkaansa. Mutta kaikki nämä näyt kestivät vain vähän aikaa, koska ne pian keskeytti kahvinjuonti ja siirtyminen ruokasalista.

Yläkerran loistohuoneissa oli tungos, joka lisääntyi joka hetki, mutta yhä näytti Dombeyn luetteloon merkittyjen olevan luontaisen mahdotonta sulautua yhteen rouva Dombeyn kutsumien kanssa eikä kukaan voinut hetkeksikään joutua epävarmuuteen siitä, kummassa luettelossa kunkin vieraan nimi oli. Ehkä ainoa poikkeus koko tästä säännöstä oli Carker, joka nyt hymyili seurueen keskellä ja seisoessaan rouva Dombeyn ympärille kokoontuneessa piirissä — katsellen valppaasti häntä, heitä kaikkia, isäntäänsä, Kleopatraa, majuria, Florencea ja kaikkea ympärillä olevaa — näytti tulevan hyvästi toimeen vieraiden molempien ryhmien kanssa eikä tuntunut nimenomaan kuuluvan kumpaankaan.

Florence pelkäsi häntä niin, että hänen läsnäolonsa tuntui suorastaan painajaiselta eikä voinut olla sitä ajattelematta, sillä hänen silmänsä suuntautuivat tuon tuostakin Carkeriin ehdottoman vastenmielisyyden ja epäluulon pakottamina. Mutta hänen ajatuksensa askartelivat muussakin, sillä istuessaan syrjässä — ei senvuoksi, ettei häntä olisi ihailtu ja etsitty, vaan rauhallisen luonteensa vaatimattomuudessa — hän tajusi, kuinka pieni osa hänen isällään oli kaikessa tässä, ja huomasi mielipahakseen kuinka vaivaantunut hän oli ja kuinka vähän huomiota häneen kohdistettiin. Dombey seisoskeli oven lähellä odottaen sellaisia vieraita, joita sopi kunnioittaa erikoisella huomaavaisuudella ja jotka hän senvuoksi johti esitettäviksi vaimonsa luo. Tämä vastaanotti heidät ylpeän kylmästi, mutta ei osoittanut minkäänlaista harrastusta tai halua miellyttää eikä ainoaakaan kertaa pelkän tervehtimismuodollisuuden jälkeen avannut suutaan tyydyttääkseen miehensä toiveita ja lausuakseen hänen vieraansa tervetulleiksi. Sitä oudommalta ja tuskallisemmalta se tuntui Florencesta, kun Edith käyttäytyi näin, vaikka kohteli häntä itseään niin ystävällisesti ja osoitti rakastavaa huolenpitoa, ja hänestä oli melkein kiittämätöntä omasta puolestaan edes panna merkille, mitä hänen nähtensä tapahtui.

Florence olisi ollut onnellinen, jos olisi uskaltanut olla isänsä seurassa, vaikka vain yhdellä katseella, ja onnellinen hän olikin, koska hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta isänsä kiusaantumisen pääsyystä. Mutta hän pelkäsi osoittaa huomaavansa isän epäedullista asemaa, jottei isä vihastuisi siitä, ja kun häntä näin veti eri tahoille halu liittyä isään ja kiitollinen kiintymys Edithiin, uskalsi hän tuskin nostaa silmiään kumpaankaan heistä. Huolestuneena ja onnettomana heidän kummankin puolesta hän sai ihmisten vilinässä mieleensä sen ajatuksen, että heille ehkä olisi ollut parempi, jollei tätä puheensorinaa ja jalkojen kopinaa olisi koskaan kuulunutkaan kotona, — jollei vanhaa autiutta ja rappeutumista olisi korvattu uutuudella ja loistolla, — jollei yksinäinen ja hyljätty lapsi olisikaan saanut itselleen ystävää Edithistä, vaan jatkanut hiljaista elämäänsä kenenkään säälimättä ja unohdettuna.

Rouva Chickinkin mielessä risteili samantapaisia ajatuksia, mutta ne eivät olleet yhtä rauhallisesti kehittyneet. Tämä kelpo rouva oli jo ensiksi loukkaantunut siitä, ettei häntä ollut kutsuttu päivälliselle. Kun hän oli osittain toipunut tästä iskusta, oli hän uhrannut paljon rahaa näyttäytyäkseen rouva Dombeyn ensimmäisenä vastaanottoiltana sellaisella tavalla, että uusi emäntä häikäistyisi täydellisesti ja että hän saisi perinpohjin nöyryytetyksi rouva Skewtonin.

»Mutta eihän minusta välitetä enempää kuin Florencestakaan!» sanoi rouva Chick miehelleen. »Kuka kiinnittää minuun pienintäkään huomiota? Ei kukaan!»

»Ei kukaan, kultaseni», myönsi Chick, joka istui puolisonsa rinnalla seinustalla ja lohdutteli itseään sielläkin hiljaa viheltelemällä.