Carker kumarsi syvään nuoren rouvan majesteetillisen olemuksen edessä, jonka säkenöivät silmät olivat suuntautuneet hänen mieheensä. Sitten hän pysähtyi ovelle astuessaan Kleopatran leposohvan kohdalle, nosti huulilleen käden, joka armollisesti ojennettiin hänelle, ja osoitti siten nöyrää ja ihailevaa kunnioitustaan.
Dombey olisi varmasti voinut puolustaa mielipidettään kaunista vaimoaan vastaan, jos tämä olisi moittinut häntä tai edes muuttanut ilmettään tai katkaissut sen hiljaisuuden, joka nyt vallitsi heidän kahden välillä (sillä Kleopatra poistui mahdollisimman nopeasti). Mutta se syvä, sanaton, murhaava ylenkatse, joka Edithissä ilmeni, kun hän hetken katseltuaan häntä loi silmänsä alas, ikäänkuin mies olisi liian arvoton ja yhdentekevä, jotta kannattaisi hänelle tuhlata tavuakaan — se sanomaton halveksiminen ja ylpeys, joka kuvastui Edithistä hänen istuessaan miehensä edessä — kylmä, taipumaton päättäväisyys, jolla hänen kasvojensa joka piirre näytti painavan Dombeyta alas ja työntävän häntä syrjään — kaikki nujersi Dombeyn vastarinnan. Hän lähti ja jätti Edithin halveksimaan voittoisan kauneutensa koko vallalla.
Oliko Dombey kyllin raukkamainen pitääkseen Edithiä salaisesti silmällä tuntia myöhemmin vanhoilla tutuilla portailla, missä kerran oli nähnyt Florencen kuutamossa kantavan Paulia yläkertaan? Vai oliko hän vain sattumalta pimennossa katselemassa ylöspäin, kun näki Edithin tulevan Florencen makuuhuoneesta kädessään palava kynttilä ja huomasi hänen kasvoissaan sellaisen muutoksen, ettei hän itse koskaan voinut saada sitä toimeen?
Kuitenkaan eivät nuo kasvot olleet niin muuttuneet kuin hänen oma ilmeensä. Äärimmäisessä ylpeydessä ja kiihkeydessä eivät Edithin kasvot tietäneet mitään siitä varjosta, joka oli levinnyt Dombeyn kasvoille pimeässä nurkassa samana iltana, jolloin he olivat palanneet kotiin, ja usein sen jälkeen ja yhä synkkeni hänen nyt katsellessaan ylöspäin.
SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU
Varoituksia
Florence, Edith ja rouva Skewton olivat seuraavana päivänä yhdessä, vaunujen odottaessa heitä ulko-ovella, sillä he aikoivat lähteä ajelulle. Kleopatra oli näet taas saanut omat ajoneuvot, ja päivällispöydässä seisoi Withers, joka ei enää ollut laiha, pystysuorana, yllään kyyhkysenvärinen takki ja jalassa sotilashousut, hänen pyörättömän tuolinsa takana eikä enää puskenut. Muuten tämän nuorukaisen tukka kiilsi hajuvoiteista näinä uuden onnen ensimmäisinä päivinä, ja hän käytti silohansikkaita ja tuoksui kölninvedeltä.
He olivat koolla Kleopatran huoneessa. Vanhan Niilin käärme (tahtomatta puhua hänestä halveksivasti) lepäsi sohvallaan maistellen aamusuklaataan kello kolmen ajoissa iltapäivällä. Kamarineiti Flowers kiinnitti häneen nuorekkaita kalvosimia ja röyhelöitä ja suoritti hänen hyväkseen jonkinlaisia yksityisiä kruunajaismenoja sovittelemalla hänen päähänsä persikan väristä samettihattua, jonka keinotekoiset ruusut pään vavistessa heilahtelivat tavattoman edullisesti kuin tuulen huojuttamina.
»Luullakseni olen vähän hermostunut tänä aamuna, Flowers», sanoi rouva
Skewton. »Käteni oikein tutisee.»
»Tehän olittekin eilen illalla koko seuran päähenkilö, armollinen rouva», virkkoi Flowers, »ja saatte nähtävästi tänään kärsiä siitä».