»Kysyn teiltä uudestaan», sanoi Edith luoden häneen taas halveksivan ja jäykän katseensa, »tiedättekö, että täällä on muitakin ihmisiä?»
»Minun täytyy pyytää», virkkoi Carker astuen lähemmäksi, »hartaasti pyytää, että saan lähteä pois. Niin pieni ja vähäpätöinen kuin tämä mielipiteiden eroavaisuus onkin —»
Rouva Skewton, joka oli pitänyt silmällä tyttärensä kasvoja, sekaantui nyt keskusteluun.
»Suloinen Edithini», sanoi hän, »ja rakas Dombey, meidän oivallinen ystävämme herra Carker, sillä niin varmaankin saan nimittää häntä —»
Carker mutisi: »Liian suuri kunnia minulle.»
»— on käyttänyt juuri samoja sanoja, jotka olivat minunkin mielessäni. Olen vain odottanut sopivaa tilaisuutta puhuakseni. Pieni ja vähäpätöinen! Edith kulta ja rakas Dombey, emmekö tiedä, että kaikki mielipiteiden eroavaisuudet teidän välillänne — — Ei, Flowers, ei vielä.»
Flowers oli kamarineito, joka peräytyi kiireesti huomatessaan herroja olevan läsnä.
»Että kaikki mielipiteiden eroavaisuudet teidän välillänne», toisti rouva Skewton, »teidän tulvillaan olevien sydäntenne ja tunteittenne ylenmäärin hellän siteen ohella, eivät voi olla muuta kuin pieniä ja vähäpätöisiä? Mitkä muut sanat voisivat paremmin määritellä tätä tosiasiaa? Eivät mitkään. Senvuoksi olen iloinen voidessani käyttää tätä vähäpätöistä tapausta — tätä kerrassaan mitätöntä tapausta, joka johtuu luonnon yltäkylläisyydestä ja teidän yksilöllisyydestänne ja kaikesta tuollaisesta — ja joka on niin kerrassaan omansa nostamaan kyyneleet vanhemman silmiin — sanoakseni, etten anna sille minkäänlaista arvoa, se kun ei kelpaa mihinkään muuhun kuin korkeintaan kehittämään sielun pienempiä kykyjä, ja että mieleeni ei ole koskaan juolahtanut — niinkuin muille anopeille (mikä inhoittava sana, rakas Dombey!), semmoisiksi kuin heitä on minulle kuvailtu tässä, kuten pelkään, liian mutkikkaassa maailmassa — koettaa sekaantua teidän väliinne sellaisina hetkinä ja etten kaikesta huolimatta voi paljon pahoitellakaan tuollaisia leimahduksia — ei Kupidon, vaan toisen suloisen olennon soihdusta.»
Se silmäys, jonka kelpo äiti puhuessaan loi molempiin lapsiinsa, oli terävä ja ilmaisi hajanaisten sanojen taakse kätkettyä määrättyä ja hyvin harkittua aikomusta pysyä alusta asti erossa heidän kahleittensa kilinästä, joka ei suinkaan loppuisi tähän, ja varustautua sen viattoman uskonsa turviin, että hän muka luotti heidän molemminpuoliseen rakkauteensa, koska he olivat kuin luodut toisilleen.
»Olen ilmaissut rouva Dombeylle», virkkoi Dombey kaikkein juhlallisimmalla tavallaan, »mikä hänen käytöksessään näin jo avioliittomme alussa ei miellytä minua ja mistä toivoisin hänen luopuvan. Hyvästi, Carker», jatkoi hän nyökäten jäähyväisiksi, »hyvää yötä».