Mutta hän ei ollut ainoa suuttunut vieras, sillä Dombeyn luettelo (jonka asema yhä edelleenkin oli vaikea) oli yksimielisesti vihoissaan rouva Dombeyn luettelolle, joka tarkasteli sitä lornettinsa läpi ja ihmetteli ääneensä keitä nuo kaikki ihmiset olivat. Rouva Dombeyn lista valitti omasta puolestaan väsymystä, ja paljashartiainen nuori nainen, jonka täytyi olla ilman iloisen nuorukaisen, Feenix-serkun, huomaavaisuutta (tämä kun oli lähtenyt pois heti päivällisen jälkeen), vakuutti yksityisesti kolmelle- tai neljällekymmenelle tuttavalleen, että hän oli ihan nääntyä ikävästä. Kaikilla vanhoilla naisilla, joiden päässä oli kosolta tavaraa, oli enemmän tai vähemmän syytä valittaa rouva Dombeyn käytöstä. Johtajat ja puheenjohtajat olivat yksimielisiä siitä, että jos Dombeyn kerran piti naida, olisi hänen ollut parempi naida joku lähemmin yhdenikäinen, joka ei olisi ollut juuri niin kaunis, mutta vähän varakkaampi. Näiden herrojen kesken oltiin sitä mieltä, että Dombey oli tehnyt itsensä syypääksi heikkouteen ja että hän saisi sitä katua. Tuskin kukaan kesken lähteneistä tai loppuun asti läsnäolleista vieraista — mainittuja ujoja miehiä lukuunottamatta — oli tuntematta itseään herra tai rouva Dombeyn laiminlyömäksi tai loukkaavasti kohtelemaksi, ja äänettömänä istuva rouva, jolla oli päässään musta samettihattu, oli käynyt kerrassaan mykäksi senvuoksi, että tulipunaiseen samettiin puettu rouva oli viety pöytään ennen häntä. Ujojen herrojenkin luonne turmeltui joko liian paljosta limonaadista tai siitä syystä, että heihin muuten oli tarttunut yleinen mieliala, sillä he laskivat purevaa pilaa keskenään ja kuiskailivat toisilleen portailla ja käytävissä halveksivia huomautuksia. Yleinen tyytymättömyys ja epämieluisuuden tunne levisi niin, että eteiseen kokoontuneet palvelijat olivat siitä selvillä yhtä hyvin kuin vieraat yläkerrassa. Saivatpa kadulla odottavat soihdunkantajatkin siitä vihiä ja vertasivat juhlaa hautajaissaattoon, jonka ainoatakaan osanottajaa ei ollut muistettu testamentissa.
Lopulta olivat kaikki vieraat poistuneet, samoin soihdunkantajat. Katu, joka oli ollut ahdinkoon asti täynnä ajoneuvoja, oli tyhjä. Huoneissa palavat raukeat valot loivat enää loistettaan vain Dombeyhin ja Carkeriin, jotka puhelivat erikseen, ynnä rouva Dombeyhin ja hänen äitiinsä. Edellinen näistä istui leposohvalla, jälkimäinen lepäsi Kleopatra-asennossa odottaen kamarineitonsa saapumista. Kun Dombey oli lopettanut puhelunsa Carkerin kanssa, astui tämä liehittelevästi esiin lausuakseen jäähyväisensä.
»Toivon», virkkoi hän, »ettei tämän hauskan illan tuottama rasitus kovin vaivaisi rouva Dombeyta huomenna».
»Rouva Dombey», virkkoi Dombey tullen lähemmäksi, »on riittävästi säästänyt itseään rasitukselta, joten teidän ei tarvitse olla laisinkaan huolissanne hänen tähtensä. Ikäväkseni täytyy minun sanoa, rouva Dombey, että olisin toivonut teidän vaivaavan itseänne vähän enemmän tässä tilaisuudessa.»
Edith katsahti häneen ylpeästi, niinkuin ei hänestä olisi kannattanut puhua tästä asiasta sen enempää. Sitten hän loi silmänsä toisaalle mitään sanomatta.
»Olen pahoillani», virkkoi Dombey, »ettette pitänyt velvollisuutenanne —»
Edith vilkaisi taas häneen.
»Velvollisuutenanne», jatkoi Dombey, »ottaa ystäviäni vastaan vähän kunnioittavammin. Muutamat niistä, joita olette suvainnut tänä iltana kohdella ilmeisesti halveksien, osoittavat — minun on ikäväkseni sanottava se teille, rouva Dombey — teille erikoisen kunnian joka ainoalla vierailullaan.»
»Tiedättekö, että täällä on muitakin läsnä?» vastasi Edith tuijottaen häneen jäykästi.
»En! Carker, älkää lähtekö. Vaadin teitä jäämään tänne», huudahti Dombey pysähdyttäen äänettömän herrasmiehen, joka aikoi vetäytyä pois. »Herra Carkeriin, nähkääs, luotan täydellisesti, rouva Dombey. Hän tuntee asian, josta puhun, yhtä hyvin kuin minäkin. Pyydän saada ilmoittaa teille, rouva Dombey, että käymällä meidän luonamme nuo varakkaat ja vaikutusvaltaiset henkilöt osoittavat kunniaa minulle. Nyt Dombey suoristautui kuin olisi näillä sanoillaan esittänyt nuo henkilöt mahdollisimman arvokkaiksi.