»Saanko minä — pitääkö minun poistua?» kysyi Florence nopeasti.
Edith nyökkäsi myöntävästi, mutta mennessään ovelle Florence kohtasi vieraan, joka tuli sisään. Carker puhui hänelle nyt kaikkein lempeimmällä äänellään, johon oli epämiellyttävästi sekaantunut tuttavallisuutta ja sääliväisyyttä, niinkuin heidän ensi kohtauksessaankin — toivoi Florencen voivan hyvin — tarvitsematta kysyä sitä, koska jo ulkomuoto oli vastauksena — vakuutti eilen tuskin tunteneensa häntä, sillä hän oli muuttunut niin paljon — ja piti sitten ovea auki päästääkseen Florencen ohitseen, tuntien salaa nöyryydestään ja kohteliaisuudestaan huolimatta oman valtansa huomatessaan, kuinka Florence hätkähti hänet nähdessään.
Sitten hän kumartui hetkiseksi rouva Skewtonin suopean käden puoleen ja lopuksi taivutti päätänsä Edithin edessä. Tämä vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä katsahtamatta häneen, ei istunut itse eikä kehoittanut häntä istumaan, vaan odotti, että hän alkaisi puhua.
Seisoessaan siinä ylpeytensä ja valtansa tunnossa, koko mielenlujuus koottuna, Edithillä oli rinnassaan sittenkin jäljellä vanha vakaumuksensa, että tuo mies tunsi sekä hänet että hänen äitinsä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen kaikkein huonoimmalta puolelta; että jokainen nöyryytys, jonka hän oli kärsinyt omissa silmissään, oli yhtä tuttu Carkerille kuin hänelle itselleenkin; että tämä mies luki hänen elämäänsä kuin huonoa kirjaa ja selaili sen lehtiä halveksivin katsein ja sanoin, joita ei kukaan muu käsittänyt kuin Edith itse. Kaikki tuo teki häneen lamauttavan vaikutuksen. Niin ylpeästi kuin hän käyttäytyikin Carkeria kohtaan, käskevällä ilmeellään vaati häneltä alamaisuutta ja suunsa nyrpistyksellä torjui luotansa, niin kovasti kuin hänen rintansa kohoilikin Carkerin tunkeilevaisuuden vuoksi, tummien silmäripsien verhotessa hänen silmiään, ettei ainoakaan säde niistä osuisi Carkeriin — ja niin alamaisena kuin mies seisoikin hänen edessään pyytävän ja loukkaantuneen näköisenä, mutta täydellisesti mukautuen hänen tahtoonsa — tiesi hän sisimmässään, että asian laita oli oikeastaan päinvastoin, että Carker oli voiton puolella ja tiesi sen hyvin.
»Minä olen rohjennut», virkkoi Carker, »pyytää puheillepääsyä ja ilmoittaa haluavani keskustella eräästä asiasta, koska —»
»Ehkä herra Dombey on antanut teille tehtäväksi toimittaa perille jonkin nuhteen», keskeytti Edith. »Te omistatte herra Dombeyn luottamuksen niin tavattomassa määrässä, hyvä herra, että minua tuskin hämmästyttäisi, vaikka olisitte saanut sellaisen tehtävän.»
»Minulla ei ole mitään viestiä sille naiselle, joka antaa hänen nimelleen niin suuren loiston», vastasi Carker. »Mutta pyydän omasta puolestani olemaan oikeudenmukainen nöyrälle anojalle — joka on vain herra Dombeyn alamainen — ja samalla ajattelemaan täydellistä avuttomuuttani eilen illalla, kun minulle oli mahdotonta olla joutumatta osalliseksi siihen kohtaukseen, johon kiusallinen sattuma minut johti.»
»Rakkahin Edith», virkkoi Kleopatra matalalla äänellä pitäessään lornettia helmassaan, »herra — mikä hänen nimensä nyt onkaan — käyttäytyy suurenmoisesti. Ja niin sydämellisesti!»
»Sillä minä uskallan», sanoi Carker luoden rouva Skewtoniin kiitollista alamaisuutta ilmaisevan katseen, »minä uskallan nimittää sitä kiusalliseksi tilanteeksi, vaikkakin yksinomaan minulle, joka onnettomuudekseni jouduin olemaan läsnä. Niin mitätön mielipiteiden ero niiden välillä, jotka rakastavat toinen toistaan sydämellisesti ja ovat valmiit millaisiin uhrauksiin tahansa sellaisissa tapauksissa ei merkitse mitään. Niinkuin rouva Skewtonkin itse eilen illalla sanoi niin vakavasti ja tunteellisesti, ei se ole mitään.»
Edith ei voinut katsoa häneen, vaan sanoi hetken kuluttua: