»Ja teidän asianne sitten, hyvä herra —»
»Edith, kultaseni», virkkoi rouva Skewton, »herra Carkerhan seisoo yhä.
Hyvä herra Carker, suvaitkaa istuutua.»
Carker ei vastannut mitään äidille, vaan kiinnitti silmänsä ylpeään tyttäreen kuin ottaisi vastaan vain hänen taholtaan tulevan tarjouksen. Vasten tahtoaan Edith istuutui ja viittasi kädellään kuin kehoittaen vierastaan tekemään samoin. Ei mikään voinut olla kylmempää, ylpeämpää ja loukkaavampaa mahtavuudessaan ja halveksimisessaan kuin tämä pikku liike, mutta Edith oli turhaan taistellut tätäkin pientä myönnytystä vastaan, ja nyt hänet pakotettiin siihen. Se sai riittää. Carker istuutui.
»Sallitteko minun, arvoisa rouva», sanoi Carker kääntäen rouva Skewtoniin päin valkeat hampaansa kuin valon, — »nainen, jolla on teidän erinomainen ymmärryksenne ja hienoaistinne, luottaa minuun täydellä syyllä, siitä olen varma — sallitteko siis minun kohdistaa sanottavani rouva Dombeylle ja jättää hänen ilmaistavakseen sen teille, joka olette hänen paras ja rakkain ystävänne — herra Dombeyn jälkeen?»
Rouva Skewton olisi poistunut, mutta Edith pysähdytti hänet. Edithin olisi tehnyt mieli vihastuneena käskeä Carker puhua avoimesti tai kokonaan vaieta, jollei tämä olisi kuiskaamalla lisännyt: »Neiti Florencen — sen nuoren neidon, joka juuri lähti täältä —»
Edith antoi hänen jatkaa ja katseli häntä nyt. Kun Carker kumartuen eteenpäin ollakseen lähempänä teeskenteli hyvin suurta hienotunteisuutta ja kunnioitusta ja hampaitaan näytellen hymyili anteeksipyytävästi, tuntui Edithistä siltä kuin olisi tehnyt mieli lyödä hänet kuoliaaksi.
»Neiti Florencen asema», aloitti Carker, »on ollut onneton. Minusta tuntuu vaikealta viitata siihen seikkaan puhuessani teidän kanssanne, jonka kiintymys hänen isäänsä luonnollisesti vaikuttaa, että te olette mustasukkaisen arka jokaisesta herra Dombeyta koskevasta sanasta.» Hänen puheensa oli aina selvää ja pehmeää, mutta ei mikään kieli voi kuvailla, kuinka selvästi ja pehmeästi hän lausui nämä sanat. »Mutta miehenä, joka on myöskin kiintynyt herra Dombeyhin, vaikkakin toisella tavalla, ja jonka elämä on kulunut herra Dombeyn luonteen ihailemisessa, sellaisena miehenä voin sanoa loukkaamatta teidän arkatuntoisuuttanne puolisona, että neiti Florencea on surullisella tavalla laiminlyönyt — juuri hänen oma isänsä. Saanko sanoa: hänen isänsä?»
Edith vastasi: »Sen tiedän.»
»Tiedätte sen!» virkkoi Carker ja teeskenteli suurta mielenhuojennusta. »Se nostaa vuoren painon sydämeltäni. Voinko toivoa teidän tietävän, mistä tuo laiminlyönti on johtunut, mistä herra Dombeyn ylpeyden — tarkoitan, luonteen rakastettavasta vaiheesta?»
»Sen voitte sivuuttaa, hyvä herra», vastasi Edith, »päästäksenne pikemmin sen loppuun, mitä aiotte sanoa».