»Tajuan todellakin, armollinen rouva», vastasi Carker, »uskokaa minun täydellisesti tajuavan, että herra Dombey ei tarvitse minkäänlaisia puolusteluja teidän kannaltanne. Mutta suvaitkaa arvostella minun sydäntäni omanne mukaan — silloin annatte anteeksi harrastukseni häntä kohtaan, jos se ei pysy sovinnaisissa rajoissa.»
Mikä pisto ylpeälle sydämelle istua vastapäätä Carkeria ja pakosta kuulla, kuinka yhä uudelleen muistutettiin alttarin luona vannotusta väärästä valasta ja tyrkytettiin sitä hänelle kuin inhoittavaa sakkaa sisältävää maljaa, jota hän ei voinut tunnustaa kammoavansa eikä voinut kieltäytyä juomasta!
Kuinka raivosivatkaan hänen rinnassaan häpeä, tunnontuskat ja vimma, kun hän tunsi henkisesti olevansa toisen jalkojen juuressa, niin ylpeä ja suora kuin hän olikin Carkerin edessä majesteetillisessa ulkonaisessa kauneudessaan!
»Florence-neiti», jatkoi Carker, »jätettiin palvelijoiden ja palkattujen henkilöiden hoitoon — jos sitä voi hoidoksi sanoa — jotka olivat joka suhteessa hänen alapuolellaan. Hän tarvitsi siis välttämättä lapsuusaikanaan ohjausta ja johtoa, ja sen puutteessa hän luonnollisesti menetteli ajattelemattomasti ja jossakin määrin unohti asemansa. Hänellä oli jonkinlainen lapsellinen suhde erääseen Walter-nimiseen, halpasäätyiseen poikaan, joka nyt onneksi on kuollut. Ja mielipahakseni on minun vielä mainittava perin ikävä tuttavuus joidenkin rannikkolaivurien kanssa, joilla ei suinkaan ole hyvä maine, ja siihen joukkoon kuuluu myös eräs vanha karannut, vararikon tehnyt mies.»
»Olen kuullut niistä asioista puhuttavan», virkkoi Edith luoden
Carkeriin halveksivan katseen, »ja tiedän, että vääristelette niitä.
Toivottavasti ette ole siitä selvillä.»
»Suokaa anteeksi», sanoi Carker, »en luule kenenkään tuntevan niitä asioita paremmin kuin minä. Teidän jalomielistä, hehkuvaa luonnettanne, hyvä rouva — samaa luonnetta, joka puolustaa niin ylevän käskevästi rakastettua ja kunnioitettua puolisoa ja tuottaa herra Dombeylle hyvin ansaittua onnellisuutta — täytyy minun kunnioittaa ja pitää arvossa ja sen edessä kumartua. Mutta mitä tulee tähän asiaan, jonka vuoksi juuri rohkeninkin tänne tulla, en voi ollenkaan epäillä, etten olisi siitä täydellisesti perillä, koska olen hankkinut itselleni täyden varmuuden herra Dombeyn luottamusmiehenä — voisinpa melkein sanoa ystävänä. Omistaessani hänen luottamuksensa ja tuntiessani syvää harrastusta, niinkuin hyvin voitte ymmärtää, kaikkeen häntä koskevaan, kun lisäksi tulee se alempi vaikutin, että haluaisin näyttää uutteruuttani ja tehdä itseni sen nojalla mieluisammaksi, olen kauan pitänyt näitä asianhaaroja silmällä sekä itse että luotettavien apulaisten tukemana ja saanut siten lukemattomia yksityiskohtaisia todisteita. Sallikaa minun ilmaista teille tämä, vaikka pelkäänkin herättäväni teissä tyytymättömyyttä.»
Edith ei kohottanut katsettaan korkeammalle kuin hänen suunsa kohdalle, mutta näki sen joka hampaassa onnettomuuden enteen.
»Suokaa anteeksi, armollinen rouva», jatkoi Carker, »jos neuvottomuudessani rohkenen kysyä teidän mielipidettänne. Luulen huomanneeni, että te tunnette suurta harrastusta Florence-neitiä kohtaan?»
Edith kysyi itseltään, oliko hänessä mitään, mitä Carker ei olisi huomannut tai tietäisi? Tämän ajatuksen nöyryyttämänä ja samalla raivostuttamana hän painoi hampaansa värisevää huultaan vasten saavuttaakseen jälleen mielenmalttinsa ja taivutti vain hiukan päätänsä vastaukseksi.
»Tämä harrastus, joka on niin liikuttava todistus siitä, että kaikki, mikä on jossakin suhteessa herra Dombeyhin, on rakasta teille, saa minut epäröimään, ennenkuin kerron hänelle näistä seikoista, joista hän toistaiseksi ei vielä tiedä. Onpa minun tunnustettava sen järkyttävän uskollisuuttani herra Dombeyta kohtaan siinä määrin, että vaikenisin mainituista asioista, jos ilmaisisitte minulle vähääkään sitä toivovanne.»