Omien tarpeittensa tyydyttämisen ohella Toodle ei unohtanut perheen nuorempia vesoja. Vaikka nämä jo olivatkin syöneet oman illallisensa, tähystelivät he yhä uusia ylimääräisiä paloja, jotka olivat heistä erikoisen maittavia. Niitä hän silloin tällöin pisteli odottavalle piirille ojentamalla suurta leivän? viipaletta, josta perheen jäsenet laillisessa järjestyksessä saivat haukata, ja jakelemalla samoin lusikalla pieniä teeannoksia. Näillä välipaloilla oli niin herkullinen maku pikku Toodlein suussa, että he päästyään niistä osallisiksi alkoivat yhteisesti suorittaa erikoisia tansseja, seisoivat yhdellä jalalla, hyppelivät ympäri ja muutenkin ilmaisivat vallatonta iloaan. Kun he näin olivat purkaneet riemuaan, kokoontuivat he vähitellen taas Toodlen ympärille ja katselivat häntä tarkasti hänen ryhtyessään jatkamaan ateriaansa. Samalla he kuitenkin olivat sennäköisiä kuin eivät odottaisikaan saavansa lisää herkkupaloja, vaan puhelivat ihan toisista asioista ja kuiskailivat keskenään.
Toodle, joka istui keskellä tätä perheryhmää ja antoi lapsilleen erinomaisen näytteen ruokahalustaan, kuljetti molempia pikku Toodleja polvellaan Birminghamiin erikoisella veturilla ja katseli toisia voileipäpinon yli, kun Rob Hioja merimieshattu päässä ja surupuku yllä ilmestyi. Veljet ja sisaret ottivat hänet hälisten vastaan.
»No niin, äiti!» virkkoi Rob suudellen häntä velvollisuutensa mukaan, »kuinka sinä voit, äiti?»
»Siinähän poikani on!» huudahti Polly syleillen häntä ja taputtaen selkään. »Salaisuuksiako! Eikö mitä, isä, ei hänellä ole salaisuuksia!»
Tämä tarkoitettiin Toodlelle yksityiseksi selitykseksi, mutta Rob Hioja, jonka arkaan paikkaan oli koskettu, käsitti sanat silmänräpäyksessä.
»Mitä, onko isä taas sanonut minusta jotakin pahaa?» huudahti viattomasti loukkaantunut. »Voi, kuinka raskasta on, että jos poika on joskus tehnyt pienen hairahduksen, hänen oma isänsä aina heittää sen hänen silmilleen hänen selkänsä takana! Se on ihan kylliksi», huudahti Rob hieroen tuskaisena silmiään hihansuulla, »se on kylliksi yllyttämään pojan vielä johonkin ilkityöhön!»
»Poikaparkani», valitti Polly, »isä ei tarkoittanut mitään».
»Jollei isä tarkoittanut sillä mitään», muistutti loukattu poika, »miksi hän sitten sanoi niin, äiti? Ei kukaan ajattele minusta puoleksikaan niin pahaa kuin oma isäni. Kuinka luonnotonta! Toivon, että joku hakkaisi pääni poikki. Luullakseni isä sen tekisi mielellään, ja ennemmin antaisinkin hänen tehdä sen kuin kenenkään muun.»
Kuullessaan näin epätoivoisia sanoja alkoivat kaikki nuoret Toodlet kirkua. Se teki syvästi liikuttavan vaikutuksen, jota Rob lisäsi vannottamalla heitä olemaan itkemättä hänen vuoksensa, sillä heidän olisi tosiaankin vihattava häntä, jos olivat kunnon poikia ja tyttäriä. Tämä liikutti niin lähinnä nuorinta Toodlea, joka oli herkkämielinen, että se ei ainoastaan koskenut hänen sydämeensä, vaan myöskin hengityselimiin, tehden hänet niin tummanpunaiseksi, että Toodle kantoi hänet hädissään ulos vesitynnyrin luo ja olisi pannut hänet hanan alle, jollei hän olisi tullut tajuihinsa nähdessään tuon laitoksen.
Kun asiat olivat kehittyneet näin pitkälle, selitti Toodle tarkoituksensa, ja kun hänen poikansa loukkaantunut oikeudentunto siitä rauhoittui, pudistivat he toistensa kättä, ja niin pääsi taas sopusointu vallalle.