Rouva Richardsin iloisilta kasvoilta loisti vieraanvarainen vastaus, ja neiti Tox otti vastaan tarjotun tuolin, nyökkäsi kohteliaasti Toodlelle, irroitti hattunsa nauhat ja sanoi, että hänen ennen kaikkea täytyi pyytää lapsikultia, kutakin erikseen, tulemaan likemmäksi saadakseen suudella heitä.
Viimeisen edellinen Toodle, joka usein sattuvista kotoisista pulmista päättäen oli syntynyt onnettoman tähden alla, ei päässyt osalliseksi tästä yleisestä tervehdyksestä, sillä Rob-veljen uusi hattu, jolla hän oli kaiken aikaa leikkinyt, oli painunut syvälle hänen silmilleen eikä hän päässyt siitä eroon. Tämä pulma herätti hänen kauhistuneessa mielikuvituksessaan sen surullisen ajatuksen, että hän saisi viettää lopun ikänsä pimeydessä, toivottomasti erotettuna tuttavistaan ja omaisistaan, ja kauhu antoi hänelle voimaa rimpuilla pontevasti vastaan ja päästää tukahtuneita huutoja. Kun hän vihdoin vapautui, olivat hänen kasvonsa hyvin kuumat ja punaiset ja kosteat, minkä jälkeen neiti Tox otti uupuneen pojan syliinsä.
»Olette kai jo melkein unohtanut minut, herra Toodle», virkkoi neiti
Tox.
»Ei, neiti, en ole», vastasi Toodle. »Mutta mehän olemme kaikki vähän vanhentuneet siitä lähtien.»
»Ja kuinka te voitte?» kysyi neiti Tox suloisesti.
»Mainiosti, neiti, kiitoksia kysymästä», vastasi Toodle. »Kuinka te sitten voitte, neiti? Oletteko säästynyt luuvalolta? Meidän täytyy kaikkien olla valmiit joutumaan sen uhreiksi aikaa myöten.»
»Kiitoksia», vastasi neiti Tox. »En ole tosiaankaan vielä joutunut vähääkään kärsimään siitä vaivasta.»
»Onpa teillä ollut hyvä onni», sanoi Toodle. »Monia teidän ikäisiänne ihmisiä se jo vaivaa kovasti. Esimerkiksi vanha äitini —» Mutta kohdattuaan tässä vaimonsa katseen Toodle kätki lauseen lopun teelasiinsa.
»Ette suinkaan väitä, rouva Richards», huudahti neiti Tox Robiin katsahtaen, »että tuo on teidän —»
»Esikoiseni, hyvä neiti», sanoi Polly. »Onpa tosiaankin. Sama pieni poikaparka, joka oli viattomana syynä niin moneen kiusaan.»