»Sellaiset ovat minun ehtoni», sanoi kapteeni. »Jos ne tuntuvat teistä kovilta, veli, niinkuin ne ehkä ovat, niin nostakaa ankkuri, kääntäkää laivanne ja purjehtikaa pois yksinänne iloisin mielin!»
»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »tuskin tiedän mistä se johtuu mutta sen jälkeen, mitä sanoitte käydessäni täällä ensimmäistä kertaa, minusta tuntuu, että mieluummin ajattelen teidän seurassanne neiti Dombeyta kuin puhelen hänestä kenen muun kanssa tahansa. Siis, kapteeni Gills, jos suotte minulle kunnian päästä tuttavaksenne, on minulle mieluista suostua siihen tarjoamillanne ehdoilla. Tahdon olla rehellinen, kapteeni Gills», jatkoi Toots, vetäen hetkiseksi takaisin ojentamansa käden, »ja senvuoksi on velvollisuuteni sanoa, etten voi olla ajattelematta neiti Dombeyta. Minun on mahdotonta luvata olla häntä ajattelematta.»
»Nuorukainen», sanoi kapteeni, jonka mielipide Tootsista oli muuttunut paljon edullisemmaksi hänen avomielisen tunnustuksensa jälkeen, »ihmisen ajatukset ovat kuin tuuli, eikä kukaan voi vastata niistä varmasti pitkäksi ajaksi. Mutta sopimuksemme on voimassa, mitä tulee puhumiseen — eikö niin?»
»Siinä suhteessa voin kyllä vastata itsestäni, kapteeni Gills», vastasi
Toots.
Asian vahvistukseksi Toots ojensi kätensä kapteeni Cuttlelle, joka nyt otti hänet nimenomaan tuttavakseen, osoittaen ystävällisesti ja miellyttävästi alentuvaisuuttaan. Toots näytti tulevan hyvin iloiselle ja huojentuneelle mielelle tämän saavutuksensa vuoksi ja nauraa hihitti ihastuneena vierailunsa loppuajan. Kapteeni puolestaan ei näyttänyt tyytymättömältä tähän suojelija-asemaansa ja oli tavattomasti mielissään omasta viisaudestaan ja varovaisuudestaan.
Mutta niin runsaasti kuin kapteeni Cuttlella lieneekin ollut tätä viimeksimainittua ominaisuutta, tuli hänen osakseen samana iltana vielä suuri yllätys, eikä kenenkään viattomamman nuorukaisen kuin Rob Hiojan taholta. Tämä vilpitön poika, joka joi isäntänsä kanssa teetä saman pöydän ääressä ja istui vaatimattomasti kumartuneena kuppinsa ja lautasensa yli, tarkasteli jonkin aikaa salavihkaa kapteenia, joka luki sanomalehteä vaivaloisesti, mutta arvokkaasti silmälasiensa läpi. Sitten Rob katkaisi hiljaisuuden sanomalla:
»Suokaa anteeksi, kapteeni, mutta ette kai te juuri tarvitse kyyhkysiä, vai mitä?»
»En, poikaseni», vastasi kapteeni.
»Sillä minä haluaisin käyttää omiani toisaalla, kapteeni», sanoi Rob.
»No mutta mitä ihmettä!» huudahti kapteeni kohauttaen tuuheita kulmakarvojaan.