»Mutta ettehän koskaan voi oppiakaan tuntemaan minua, kapteeni Gills», vastasi Toots, joka pyrki suoraan päämääräänsä, »jollette suo minulle kunniaa päästä tuttavaksenne».
Kapteeniin näytti kovasti vaikuttavan tämän huomautuksen alkuperäisyys ja voima, ja hän katsahti Tootsiin kuin olisi luullut hänessä olevan paljon enemmän kuin oli odottanutkaan.
»Oikein sanottu, nuorukainen, vieläpä totuudenmukaisesti», huomautti kapteeni nyökäyttäen miettiväisenä päätänsä. »Kuulkaahan nyt: te olette tehnyt minulle pari huomautusta, joista päättelen teidän ihailevan erästä suloista olentoa — vai kuinka?»
»Kapteeni Gills», vastasi Toots viittoillen hurjasti kädellään, jossa hän piti hattua, »ihailu ei ole oikea sana. Kautta kunniani, teillä ei ole minkäänlaista käsitystä tunteistani. Jos minut voitaisiin maalata mustaksi ja tehdä neiti Dombeyn orjaksi, pitäisin sitä siunauksena. Jos uhraamalla kaiken omaisuuteni voisin muuttua neiti Dombeyn koiraksi, niin minä — minä en kai tosiaankaan lakkaisi heiluttamasta häntääni. Olisin niin täydellisen onnellinen, kapteeni Gills!»
Toots sanoi sen kyynelsilmin ja painoi hattuaan rintaansa vasten syvästi liikutettuna.
»Nuorukainen», virkkoi kapteeni, jonka sääli oli herännyt, »jos tarkoitatte vakavasti —»
»Kapteeni Gills!» huudahti Toots, »minä olen sellaisessa mielentilassa ja niin hirveästi vakavissani, että jos voisin vannoa kuuman raudanpalan, hehkuvan hiilen, sulan lyijyn tai palavan sinettilakan tai minkään muun sentapaisen kautta, olisin iloinen voidessani tuottaa tuskaa itselleni helpottaakseni tunteitani». Ja Toots loi pikaisen silmäyksen ympärilleen kuin etsien jotakin kyllin tuskallista keinoa suorittaakseen julman aikomuksensa.
Kapteeni työnsi vahakankaisen hattunsa takaraivolleen, siveli kasvojaan raskaalla kädellään — jolloin hänen nenänsä kävi tavallistakin kirjavammaksi — ja asettui vastapäätä Tootsia, tarttui hänen takkinsa rintapieleen ja puheli hänelle seuraavaan tapaan Tootsin tuijottaessa hänen kasvoihinsa hyvin tarkkaavasti ja jonkin verran hämmästyneenä:
»Nähkääs, nuorukainen, jos teillä on vakava tarkoitus, niin saatte osaksenne laupeutta, ja laupeus on kirkkain jalokivi brittiläisen kruunussa. Sen voitte huomata jo vakiomuodostakin sellaisena kuin se esiintyy Rule Britanniassa, ja kun löydätte sen, on siinä se peruslaki, josta suojelusenkelit lauloivat niin monta kertaa. Huomio! Tämä teidän ehdotuksenne tuntuu minusta vähän oudolta. Ja miksi? Koska minä nähkääs purjehdin yksin näillä vesillä eikä minulla ole ketään toveria enkä ehkä kaipaakaan ketään. Rauhoittukaa! Te tervehditte minua ensiksi erään nuoren naisen vuoksi, jonka nimessä te purjehditte. Mutta nyt sanon teille, että jos me, te ja niinä, ollenkaan jatkamme seurusteluamme, ei mainitun nuoren olennon nimeä saa koskaan mainita tai edes viitatakaan siihen. En tiedä, kuinka paljon onnettomuutta onkaan jo saatu aikaan mainitsemalla sitä liian usein, ja senvuoksi sanon tämän teille lyhyesti ja jyrkästi. Ymmärrättekö oikein, veli?»
»Suokaa anteeksi, kapteeni Gills», vastasi Toots, »jollen aina voi käsittää teitä täydelleen. Mutta kautta kunniani, minä — on tosiaankin liian vaikeata olla mainitsematta neiti Dombeyta. Minulla on niin hirveä paino täällä!» Samalla Toots kosketti syvästi liikutettuna kummallakin kädellään paidanrintaansa. »Minusta tuntuu öin ja päivin siltä kuin joku istuisi päälläni.»