Siitä lähtien, kun hän viimeksi tapasi Carkerin, hän oli alkanut epäillä, oliko hänen aikaisempi sekaantumisensa Florencen ja rakkaan Walter-poikansa asioihin osoittautunut niin edulliseksi kuin hän oli toivonut ja aikanaan uskonut. Häntä vaivasi suoraan sanoen se paha aavistus, että hän oli tehnyt enemmän vahinkoa kuin hyötyä, ja tunnonvaivoissaan ja vaatimattomuudessaan hän sovitti rikoksensa parhaimmalla mahdollisella tavalla, väistymällä syrjään, jottei saattaisi vahingoittaa ketään, ja niin sanoaksemme heittämällä itsensä laivasta mereen vaarallisena henkilönä.
Senvuoksi kapteeni ei tullut esille itsekaivamastaan haudasta kauppatavaran keskeltä. Hän ei enää käynyt Dombeyn talossa eikä antanut itsestään mitään tietoja Florencelle tai neiti Nipperille. Irroittipa hän itsensä Perchistäkin ilmoittamalla kuivakiskoisesti tälle herralle kiittävänsä seurasta, mutta lopettaneensa kaiken seurustelun, koska ei tietänyt, kenen ruutisäiliön kulloinkin tahtomattaan räjähdytti ilmaan. Tässä itsevalitsemassaan yksinäisyydessä hän vietti päivä- ja viikkokausia vaihtamatta sanaakaan kenenkään muun kuin Rob Hiojan kanssa, jota hän piti epäitsekkään kiintymyksen ja uskollisuuden esikuvana. Istuessaan iltasin piippuaan poltellen ja myttyyn tuijottaen kapteeni ajatteli Florencea ja Walter-parkaa, kunnes he molemmat hänen yksinkertaisessa mielikuvituksessaan tuntuivat kuolleilta ja näyttivät siirtyneen ikuiseen nuoruuteen, missä he elivät kauniina ja viattomina pikku lapsina, niinkuin hän heitä entisiltä ajoilta muisteli.
Mutta kapteeni ei näitä ajatuksia hauteessaan silti laiminlyönyt omaa kehitystään tai Rob Hiojan henkistä kasvatusta. Tavallisesti hän vaati nuorukaista lukemaan itselleen jotakin kirjaa tunnin verran joka ilta ja sokeasti uskoen kaikkien kirjojen olevan tosia kokoili tällä lailla monta merkillistä seikkaa muistiinsa. Sunnuntai-iltaisin hän aina ennen maatapanoa luki itsekseen erään jumalallisen saaman, joka oli pidetty vuorella, ja vaikka hän olikin tottunut sanelemaan tekstin ilman kirjaa omalla tavallaan, näytti hän lukevan sitä kunnioittaen sen taivaallista henkeä niin paljon kuin olisi osannut sen ulkoa kreikaksi ja kyennyt kirjoittamaan kuinka monta jäykkää jumaluusopillista tutkimusta tahansa sen jokaisesta lauseesta.
Rob Hiojan kunnioituksen pyhää kirjaa kohtaan oli hiojakoulun ihailtava järjestelmä kehittänyt hänen henkisten sääriluittensa alituiseksi kolhiutumiseksi kaikkia Juudan heimojen erikoisnimiä vastaan ja siihen liittyi vaikeiden säkeistöjen yksitoikkoinen toistaminen, mitä hänelle oli etenkin käytetty rangaistuksena, sekä kituminen kuusivuotiaana nahkahousuissa kolme kertaa joka sunnuntai näytteillä hyvin korkealla hyvin kuumassa kirkossa, jossa suurten urkujen sävelet kumahtelivat hänen unista päätään vastaan kuin harvinaisen ahkera mehiläinen. Mutta sittenkin hän teeskenteli olevansa suunnattomasti ylentyneellä mielellä, kun kapteeni oli lakannut lukemasta, ja tavallisesti haukotteli ja nuokkui lukemisen kestäessä. Viimeksimainittuja ilmiöitä kelpo kapteeni ei osannut vähintäkään aavistaa.
Liikemiehenä oli kapteeni Cuttle alkanut hoitaa kirjanpitoakin. Hän teki muistiinpanoja ilmasta, vaunujen ja muiden ajoneuvojen kulusta, joiden hän väitti sillä puolella kaupunkia aamuisin ja melkein koko päivänkin mittaan suuntautuvan länteen ja iltaisin taas itään. Kun kerran eräällä viikolla pari kolme maankiertäjää kävi »haastattelemassa» kapteenia — niinkuin hän merkitsi sen kirjaansa — ja kysymässä silmälaseja, ostamatta mitään, mutta luvaten tulla toisen kerran, päätteli kapteeni, että liike alkaisi taas vaurastua, ja merkitsi päiväkirjaansa seuraavan muistiinpanon: »Vireä tuuli länsipohjasta, kääntynyt yön aikana.»
Kapteenin pahimpia pulmia oli Toots, joka kävi usein ja puhumatta paljonkaan näytti pitävän pientä myymälän takaista huonetta sopivana suojana, jossa saattoi hyvin nauraa hihittää, sillä usein hän istui siellä pitkät ajat joutumatta silti lähempiin väleihin kapteenin kanssa. Viime kokemustensa vuoksi varovaiseksi käynyt kapteeni ei oikein päässyt rauhalliseen käsitykseen siitä, oliko Toots todella sellainen vaaraton olento kuin oli olevinaan vai perinpohjin ovela ja tekopyhä. Se, että hän usein otti puheeksi neiti Dombeyn, tuntui epäilyttävältä, mutta kapteeni tunsi kuitenkin jonkinlaista salaista ystävällisyyttä Tootsia kohtaan hänen ilmeisen luottamuksensa vuoksi ja päätti olla arvelematta hänestä mitään pahaa toistaiseksi, pitäen häntä vain tarkasti ja ovelasti silmällä, milloin tahansa hän kosketti sitä aihetta, joka oli lähinnä hänen sydäntään.
»Kapteeni Gills», tokaisi Toots eräänä päivänä äkkiä, niinkuin hänen tapansa oli, »luuletteko voivanne käsitellä suosiollisesti ehdotustani ja suoda minulle kunnian päästä tuttavaksenne?»
»No, sanonpa teille, kuinka asia on, nuorukainen», vastasi kapteeni, joka oli lopulta valinnut menettelytapansa. »Minä olen pohtinut sitä asiaa.»
»Kapteeni Gills, sepä on ystävällistä teidän puoleltanne!» huudahti
Toots. »Olen kovin kiitollinen teille. Kautta kunniasanani, kapteeni
Gills, tekisitte armeliaisuustyön suodessanne minulle kunnian päästä
tuttavaksenne. Todellakin tekisitte.»
»Nähkääs, veli, minähän en tunne teitä», selitti kapteeni hitaasti.