»Vai niin», murisi Bunsby.
»Joka kirjainta myöten», vahvisti kapteeni.
»Miksi?» murisi Bunsby katsahtaen ystäväänsä ensimmäisen kerran.
»Minne? Jos niin on, niin miksi ei. Niinpä niin.»
Näiden oraakkelimaisten sanojen jälkeen, jotka melkein huimasivat kapteenin päätä, sillä ne heittivät hänet oikealle arvelujen ja otaksumien merelle, filosofi salli riisua päältään meritakkinsa ja seurasi ystäväänsä takahuoneeseen, missä hän heti tarttui rommipulloon ja sekoitti itselleen vahvan annoksen, Pian senjälkeen hän otti piipun, täytti sen ja sytytti palamaan, alkaen vedellä savuja.
Kapteeni Cuttle teki samoin kuin hänen ystävänsäkin, vaikka hänelle olikin ylivoimaista tarkoin jäljitellä suuren ylipäällikön järkkymättömän rauhallista menettelyä, ja istuutui sitten vastapäätä tulen ääreen tarkastellen häntä kaiken aikaa kunnioittavasti kuin odottaisi Bunsbyn taholta jonkinlaista rohkaisun tai uteliaisuuden ilmaisua päästäkseen käsiksi omiin asioihinsa. Mutta kun mahonginvärinen filosofi ei ilmaissut tuntevansa muuta kuin lämmön ja tupakan tarvetta, lukuunottamatta ainoata kertaa, jolloin hän otti piipun suustaan valmistaakseen tilaa rommilasille ja samalla kuin sattumalta huomautti tavattoman karheasti, että hänen nimensä oli Jack Bunsby — mikä selitys ei paljonkaan auttanut keskustelua pääsemään vauhtiin — alkoi kapteeni Cuttle herättää ystävänsä huomiota pienellä kohteliaalla esipuheella, kertoi koko jutun Sol-ukon lähdöstä asti ja siitä johtuneen muutoksen omassa elämässään ja kohtalossaan. Hän lopetti esityksensä panemalla mytyn pöydälle.
Pitkän vaitiolon jälkeen Bunsby nyökkäsi.
»Avaanko?» kysyi kapteeni.
Bunsby nyökkäsi taas.
Kapteeni mursi siis sinetin ja veti esille kaksi kokoontaitettua paperia, joiden kummankin osoitteen hän luki ääneen näin: »Solomon Gillsin viimeinen tahto ja testamentti». —
»Kirje Ned Cuttlelle.»