"Ja kun kaikki tämä menee ohitse ja tulemme vanhoiksi, jolloin välttämättömästi tahdomme elää yhdessä, voidaksemme jutella kuluneista ajoista", sanoi Alfred, "tulevat nämät ajat olemaan meistä sangen kallisarvoiset ja ennen kaikkea tämä päivä. Silloin juttelemme toisillemme, mitä eronhetkenä ajattelimme ja tunsimme, mitä toivoimme ja pelkäsimme, ja ettei kellään meistä ollut voimaa sanoa jäähyväisiä…"
"Vaunu tulee näkyviin metsästä", huusi Britain.
"Hyvä, minä olen valmis… ja kuinka tapasimme toisemme jälkeen, niin onnellisina mistään huolimatta… tahdomme pitää tätä päivää autuaallisimpana koko vuodessa ja viettää tätä kolmikertaisena syntymäpäivänä. Eikö niin, rakkaani?"
"Aivan niin", vastasi vanhempi sisar vilkkaasti ja säteilevin silmin.
"Mutta älä viivyttele nyt, Alfred… aika on käsissä! Sano jäähyväiset
Marionille ja Jumala olkoon kanssasi!"
Hän painoi nuorempaa sisarta rintaansa vasten… mutta tuskin oli hän heittänyt hänet sylistänsä, kun tämä jälleen lankesi sisarensa kaulaan, katsoen hänen silmiinsä, jotka olivat yhtä levolliset, kirkkaat ja lempeät kuin ennenkin.
"Hyvästi poikani!" sanoi tohtori. "Todenteolla puhuminen kirjevaihdosta, vakavista tunteista, yhdistyssiteistä ja muusta sellaisesta… ha, ha, ha… tiedäthän, mitä tarkoitan… kuin tässä, olisi todellakin naurettavaa hulluutta. Mainitsenhan ainoastaan sen, että jos sinulla ja Marionilla olisi edelleenkin sama mieletön taipumus, niin saat minun puolestani kyllä tulla vävykseni, kun aika joutuu."
"Nyt kulkee se yli sillasta", huusi Britain.
"Anna sen kulkea", sanoi Alfred, puristaen hartaasti tohtorin kättä. "Ajatelkaa minua jonkun kerran, niin vakaisesti kuin voitte, vanha ystäväni ja holhojani. Hyvästi, herra Snitchey! Hyvästi, herra Craggs!"
"Nyt tulee se tietä myöten ylöspäin!" huusi Britain.
"Yksi suudelma, Clemency Newcome, vanhan tuttavuuden vuoksi… ojenna minulle kätesi, Britain… Marion, sydämmeni lemmitty, hyvästi! Sisar Grace, muista nyt!"