"On vain", vastasi klientti.
"Hän on rakastunut Alfrediin", jatkoi Snitchey.
"Minä en turhaan ollut muutama kuukausi takaperin kuutta viikkoa tohtorin huoneessa, ja silloin tulin kyllä tuntemaan tuon rakkauden laadun. Hän olisi rakastanut Alfredia, jos hänen sisarensa olisi saanut vallita, mutta minä tein hänen sisarensa tuumat tyhjiksi. Marion kammoo Alfredin nimeä, kammoo häntä itseänsä ja osottaa aivan nähtävää vastenmielisyyttä, jos vähänkin huomaa viitattavan hänen yhdistykseensä Alfredin kanssa."
"Minkätähden tekisi hän niin, käsitättekö te, herra Craggs, sitä?" sanoi Snitchey.
"Minkätähden hän niin tekee, en voi ymmärtää, vaikka tosin monta luultavaa syytä voisi tuoda esiin", sanoi klientti, nauraen sitä tarkkaavaisuutta ja hämmästystä, joka esiytyi herra Snitcheyn kimaltelevissa silmissä, ja sitä varovaisuutta, jota hän osotti, kun hän johti juttelua ja koetti päästä asian perille. "Mutta niin se kuitenkin on. Hän oli liian nuori ruvetessansa siihen yhdistykseen, jos sitä, pahoin pelkään, yhdistykseksi maksaa sanoakaan, ja on perästä päin ehkä katunut kauppaansa. Mahdollista myöskin — vaikka tosin se tuntuu kehumiselta, mutta kehua en tahdo, siitä olkaa varma — että hän on rakastunut minuun, samoin kuin minäkin häneen."
"Hi, hi! Herra Alfred oli hänen leikkikumppaninsakin, muistattehan tekin sen, herra Craggs", sanoi Snitchey, nauraen väkisten, "he ovat tunteneet toisensa jo lapsuudesta alkaen."
"Sitä suurempi syy luulla", jatkoi klientti levollisesti, "että hän on kyllästynyt Alfrediin ja kernaasti tahtoo vaihtaa hänet toiseen rakastajaan, joka itse esittelee itsensä (tai jonka hevosensa on esitellyt) hyvin romantillisissa suhteissa; rakastajaan, jonka yleisesti tiedetään aikoinansa eläneen iloisesti ja hauskasti — se ei maatytöstä ainakaan ole mitään haitallista — ketään mitenkään vahingoittamatta ja joka ei myöskään ikänsä eikä näkönsä puolesta j.n.e. — mutta tämä voi taaskin tuntua kehumiselta, vaikk'ei se sitä vähääkään ole, sen voin vakuuttaa — ole yhtään huonompi itse Alfredia."
Tätä viimeistä päätelmää ei millään tavalla voinutkaan vastustaa. Sen huomasi herra Snitchey myöskin, kun pikimmältään silmäili klienttiä. Kaikessa, mikä hänessä oli huolimattoman näköistä, oli paljo luonnollista ja miellyttävää, oli sellaista, joka näytti sanovan, että nämät kauniit kasvot, tämän soman ruumiinrakennuksen voisi hän saada paremmankin näköiseksi, jos tahtoisi, ja että hän, kun kerran herää ajattelemaan (jota ei koskaan vielä ollut tapahtunut) voi noudattaa mitä kauneimpia aikomuksia. "On hyvin vaarallinen hulivili", ajatteli älykäs lakimies, "koska näyttää saavan millaisia säkeniä tahtoo nuoren tytön silmistä."
"Näettekös, herra Snitchey", jatkoi klientti, asettuen molempain yhdysmiesten väliin ja ottaen heitä kumpaakin napista kiinni, estääkseen heitä karkuun pääsemästä, "ett'en minä pyydä teiltä mitään neuvoa. Mutta te teette oikein, kun ette ensinkään tartuttele asiaan, joka laadultaankin jo on sellainen, ett'ei teidän kaltaistenne vakavain miesten sovi siihen kummaltakaan puolelta sekautua. Tahdon ainoastaan muutamalla sanalla esittää tilani ja aikeeni ja sitten pyytää teitä tekemään miten parhaiten voitte raha-asioissani. Huomaan, että jos lähden karkuun tohtorin kauniin tyttären kanssa (kuten aion tehdä ja tulla hänen lempeän vaikutuksensa alaisena toisellaiseksi mieheksi), niin on se nykyisissä oloissa moitittavampaa, kuin jos yksin karkaan. Mutta kun elämänkäytökseni nyt muuttuu, niin saan kaikki heti suoralle kannalle jälleen."
"Minun luullakseni on parasta, ett'emme kuultele häntä pitempään, herra
Craggs", sanoi herra Snitchey, katsoen klientin yli kumppaniinsa.